No mitäpä tänne kuuluu?

Hyvää, oikein hyvää. Tahaton blogitauko venähti aivan liian pitkäksi, kun en jaksanut ajatella, en vaan saanut tuotettua yhtään järkevää lausetta. Kärsin ihan kuolettavan kamalista univeloista, hyvä jos muistin nimeänikään yhdessä vaiheessa, mutta nyt on velat kaikki nukuttu pois.

Selkä ei ole enää liiemmin haitannut elämää, lähes kivutonta kautta on kestänyt viime keväästä asti, yli puoli vuotta! Silti tiedostan, että se on tikittävä aikapommi, joka voi laueta koska vaan, ja pelkään sitä kuollakseni. Pyrin liikkumaan paljon, kiinnittämään huomiota asentoihin ja ottamaan rennosti. Elämään päivän kerrallaan ja nauttimaan jokaisesta kivuttomasta päivästä. 

Mielikin voi hyvin, mutta lopulta siihen tarvittiin kuitenkin loääkkeellistä apua. Syksyn tullen alkoi taas masentamaan, ja lääkitys aloitettiin, jottei masennus pääse yhtä pahaksi kuin aiemmin. Nyt olen taas oma ihana, mahtava itseni, ja voi luoja kuinka nautinkaan tästä! Vaikka tietämättömät leimaavatkin itserakkaaksi ja ylimieliseksi - piru vie, mä olen käynyt niin pohjalla, että mulla on oikeus iloita nykytilanteesta ja kailottaa sitä vaikka koko maailmalle jos niin haluan!

Lopetin itseni lihottamisen, sillä se alkoi stressaamaan ja hallitsemaan ajatuksia liikaa. Pyrin syömään säännöllisesti, proteiinipitoisesti, terveellisesti, monipuolisesti. Pyrin liikkumaan paljon. Mutta en vahtaa jokaista suupalaa enkä puntarin näyttöä. Paino nousee jos on noustakseen ja jos ei se nouse, niin sitten saan luvan kelvata muillekin tällaisena. 

Töitä ei ole löytynyt, vieläkään. Se on todella turhauttavaa. Onneksi on sentään yksittäisiä keikkoja ja projekteja, että pääsee edes vähän työn makuun, ja niiden myötä toivottavasti aukeaa uusia ovia. 

E on rauhoittunut. Siis niin paljon, kuin mahdottoman energinen pikkulapsi vaan voi rauhoittua. Pahin uhma on poissa, vaikka oma tahto tuolla pikkuprinsessalla onkin todella voimakas - mutta mitä muuta voi olettaakaan, kun sekä isä että äiti ovat molemmat temperamenttisia jääräpäitä? Eipähän ainakaan jää tyttö kovin helpolla muiden jalkoihin.

Parisuhde voi hyvin, vaikka aika-ajoin räiskähteleekin. Jokunen viikko sitten tuli täyteen huima viisi vuotta yhdessä!

Myös raha-asiat ovat vihdoin mallillaan. Rästilaskut maksettu, ja varaa on muuhunkin kuin euron kalapuikkoihin (*huuto-oksennus*), vaikkei tässä edelleenkään pääse rikastumaan.

Kaikenkaikkiaan elo on ollut aika auvoisaa - olen saanut muutaman uuden ystävän ja pystynyt tekemään asioita, joita haluan tehdä, olen voinut vihdoinkin olla sellainen äiti lapselleni kuin olen aina halunnut olla. Olen nauttinut joka hetkestä. Ikäviäkin asioita on toki sattunut - muutaman mainitakseni, teloin polveni ja se melkein leikattiin, ja koiralla oli alkava kohtutulehdus, mutta molemmista onneksi selvittiin säikähdyksellä - mutta niitä tarvitaan, jotta osaa nauttia hyvistä asioista entistäkin enemmän.

Mutta mitä kuuluu sinne ruudun toiselle puolelle?

Asia, jota ikävöin

Selkäänpiirtäminen. Tiedättehän, se ihana taivaallinen kihelmöinti, vähän niin kuin kylmät väreet mutta ei kuitenkaan? Mennyttä. Ihan kuin neulalla repisi. Mitä laajempi kosketusala, sitä vähemmän sattuu, mutta paras kun ei kosketa ollenkaan. Sniff.

Työtön ja kivuton puolijalkainen!

Viime perjantaina oli viimeinen saikkupäivä. En siis ole enää työkyvytön, vaan työtön - jee! Toisaalta pieni, mutta toisaalta taas niin iso askel eteenpäin. Ainoa pikku miinus tässä on se, etten alkuun kykene kuin osa-aikatyöhön joten ilmeisesti en ole myöskään oikeutettu työttömyyspäivärahaan. Niin, ja toinen pikku miinus on se, etten voi tehdä ihan mitä tahansa duunia, joten tässä nyt sitten saattaa hetki vierähtää. Noh, töitä haen ahkerasti koko ajan, muutamaan kouluunkin olen hakenut ja työkkäriin on uusi aika parin viikon päästä, jolloin varmaankin perehdytään mun tilanteeseen syvemmin. 

Koska mun kivut ovat helpottaneet joka suuntaan todella paljon, sain kipulääkäriltä luvan kokeilla ilman lääkkeitä olemista sillä niiden ei uskota olevan kovinkaan ratkaisija tekijä - toinen jee! Nyt on menossa kolmas päivä ilman, enkä ole huomannut minkäänlaisia vieroitusoireita tai muutosta pahempaan, ja toivottavasti tämä jatkuukin näin. Täytyy vain muistaa olla innostumatta liikaa.

Nyt, kun olen päässyt treenaamaan enemmän, olen huomannut, että oikea polvi tökkii pahasti ja sojottaa ihan väärään suuntaan. Treenin jälkeen (mutta vain silloin) iskias kiusaa aika pahasti. Noh, tänään pyysin fysioterapeuttia vilkaisemaan sitä ja laittamaan kinesioteipit, ja polvi pysyi heti paremmin kurissa. Eikä muuten sattunut treenin jälkeen. 

Uusia tuulia

Mistähän sitä aloittaisi?

Kivut helpottivat, onneksi. Kai välilevynpullistuma vain oli ärtynyt jostain ja pikkuhiljaa rauhoittui, kun en tehnyt yhtään mitään. Nyt en ole enää viikkoon kävellyt pitkin seiniä, en kivun enkä lääkkeiden takia, ja ajatuskin rullaa taas jotenkuten. Hyvä niin, sillä en todellakaan olisi jaksanut taas yhtä kahdeksan kuukauden akuuttia kipuhelvettiä! 

Olen uskaltanut taas liikkua, ollaan käyty maltillisilla parin kilometrin kävelyillä ja olen selvinnyt niistä vain pienillä lonkkakivuilla ja tuntohäiriöillä. Kävin tänään fysioterapian kontrollikäynnillä, ja kyllä muuten huomasi, että tässä on pari viikkoa vain maattu! Selkä oli ihan tönkkö ja kunto pohjamudissa - joudun siis aloittamaan treenaamisen taas pohjalta. Käytiin läpi mun saliohjelmaa, ja sitä mun pitäisi nyt sitten toteuttaa pari kertaa viikossa. Onneksi fysioterapia tarjoaa salin, ettei mun tarvitse lähteä surkean kuntoni kanssa haparoivin liikkein minnekään superurheilijoiden sekaan. 

Tänään oli aika myös mielenterveystoimiston lääkärille. Koska mieliala on kohentunut huikeasti parin viime kuukauden aikana, en tarvitse masennuslääkitystä enkä terapiaa. Käyntejä sairaanhoitajan luona jatketaan ainakin kesän yli, mutta ei enää niin tiiviissä tahdissa. Eikä mun sairaslomaa ole tarpeen jatkaa toukokuun jälkeen, vaan saan mennä varovaisesti kokeilemaan, miltä työnteko maistuu pitkästä aikaa. 

Voin kertoa, että nyt jännittää ja vähän pelottaakin aika paljon!

Kipupolia

Eilen kipupolilla määrättiin lääkettä jalan hermosärkyihin. Ainoastaan. Jos käy hyvin, se saattaa auttaa myös selkäkipuihin jonkin verran, mutta sen ei ole edes tarkoitus lievittää niitä. Eikä se luultavasti helpota jalan puutumista ja tunnottomuuttakaan. 

Toki tiedän, että lääkkeet on aloitettava yksi kerrallaan, sillä mahdollisten haittavaikutusten aiheuttajaa ei muuten voi tietää varmasti. Toki tiedän, että luultavasti myöhemmin alkaa myös toinen lääke. Ja toki tiedän myös sen, ettei ole olemassa mitään taikapilleriä joka vie kaikki kivut pois. Eikä pitäisi maalailla piruja seinälle ennen kuin on edes kokeillut uutta lääkettä. Mutta olen silti ehkä vähän pettynyt. 

Pää lyö ihan tyhjää. Jalkoja ja selkää kuumottaa ja jalat tärisee tunnottomina vinhaa vauhtia kun niiden varaan laskee koko painon, tuntuu että ne lähtee kohta alta. Sairasloma loppuu reilun viiden viikon päästä, eikä toivoakaan siitä että saisin itseni siihen mennessä työkykyiseksi. Vaikka vielä pari viikkoa sitten oli ihan eri meininki.

E:n päivähoitokuviot pitäisi miettiä uudestaan, vastaamaan paremmin tämänhetkistä tarvettamme.

Koitapa siinä sitten pysytellä hyvillä mielin. 

Kipuilua

Kulunut viikko on ollut yhtä tuskaa, ja erityisesti pari viimeistä päivää kuin suoraan helvetistä. En tiedä mitä olen taas tehnyt liikaa tai liian vähän, sillä kiputaso huitelee jossain ihan pilvissä. Olen kävellyt lähinnä kaksin kerroin seiniä pitkin, nähnyt maailman oudoimpia unia, toimintakykyni on ihan nollassa, näytän haudasta nousseelta ja nuppi on vuorotellen sekaisin kivuista ja lääkkeistä. Usean kuukauden normaalia etäisesti muistuttavan olotilan jälkeen tämä on jotain aivan kammottavaa.

Onneksi E tuntuu ymmärtävän, että äiti on kipeä, sillä ainakin seitsemästä tuloillaan olevasta hampaasta huolimatta tyttö on ollut poikkeuksellisen nätisti kun ollaan oltu kahdestaan - kävellyt ihan itse, käynyt päiväunille ilman tappelua, syönyt kiltisti välipalan, ollut riekkumatta ja roikkumatta mussa joka hetki. Jos nämä karmeat olotilat jatkuu, mun täytyy kuitenkin kysyä, voisiko E hetkellisesti olla päiväkodissa vähän pidempää päivää, sillä meidän kaksinoloaika on tässä kunnossa todella kuluttavaa enkä halua E:n kärsivän kipujeni takia.

Ja onneksi se kauan kaivattu kipupoliaika on jo maanantaina - ei voisi osua parempaan saumaan! Toivottavasti saadaan siellä sumplittua lääkitykset kuosiin, sillä nykyinen kipulääke on kaikin puolin ongelmallinen enkä voi sivuvaikutusten takia ottaa sitä kuin joskus ja jouluna.

(Mitä tulee postauksen kuvaan, kaivoin vain jonkun suht tuoreen kuvan, sillä kuvattomat postaukset ovat tylsiä. Ei siis liity aiheeseen enkä ollut kuvanottohetkellä mitenkään erityisen kipeä.)

I want it all

Tein viikonloppuna varsin hyvät mukikaupat, ja uudesta vanhasta mukista aamukahvi maistui erityisen hyvältä. Sen kaverina oli poikkeuksellisesti croissanttia ja berliininmunkkia, en osannut aamulla kaupassa valita kumman otan koska olen heikkona molempiin - mutta onneksi olen niin laiha, että saatoin hyvillä mielin ostaa ja syödä molemmat! 

Käytiin koiran kanssa nuuskimassa kevättä, ja ensimmäistä kertaa (olen tietoisesti välttänyt ruuhka-aikoja) päästiin kohtaamaan haasteitakin - kissa, pyörä, aidan takana räksyttävä pikkukoira ja vähän kauempana menevä iso koira. Ja arvatkaa mitä? Sain pidettyä itseni niin rentona, että tuo karvaisempi tyttö oli oikein nätisti. Nyt olen ylpeä meistä molemmista!

Kivut ovat kasvaneet melkoisesti, oletettavasti siksi että olen jälleen kerran innostunut kivuttomuudesta ja tehnyt ihan liikaa kaikkea (eikä tämä koneella nököttäminen varmasti paranna asiaa, tulin tähän vain aamukahville ja unohduin lukemaan mammapalstoja). Mulle käy aika helposti niin, että vähän innostun, vähän liian aikaisin, en malta millään pysyä paikoillani vaan haluan kaikki heti mulle nyt ja sitten oonkin taas kipeä. Turhauttavaa. Tekisi mieli myös hehkuttaa hyvää mieltä, mutta ikuisena pessimistinä realistina en taida uskaltaa, sillä kohta taas tullaan alas rytisten. Kuten aina. Huoh. 

Nyt ehkä vähän pilatesta, Queenia ja Volbeatia, sitten hakemaan E ja pienelle päiväunikävelylle, sitten vähän lisää kahvia, kipulääkettä nuppiin ja sen jälkeen kömmin sohvalle Äitylit kainalossa. Ellen taas innostu vähän liikaa. 

Kukkuluuruu.

Olen nyt sairastanut ainakin kuuden vuoden edestä. Kuluneesta kolmesta kuukaudesta olen ollut ainakin puolet kipeänä ja tällä hetkellä juuri ja juuri toipunut viimeisimmästä, melkein kaksi viikkoa kestäneestä mistälie kuumetaudista joka muuttui keuhkoputkentulehdukseksi. Aaaaarghhh. E oli viime viikon hiihtolomalla, ja oli kuulkaas tosi kivaa maata koko viikko neljän seinän sisällä ja perua kaikki suunnitelmat. Osasin jo entuudestaan Leijonakuninkaan repliikit ulkoa, mutta nyt varmaan huutelen niitä unissanikin. Noh, onneksi voidaan toteuttaa niitä suunnitelmia muinakin päivinä. Käydä uimassa ja hoplopissa ja mummolassa ja kavereilla ja junaretkellä ihan tavallisinakin päivinä. 

Ihana auringonpaiste on saanut ihmeitä aikaan. Olen edelleen ihan tappoväsynyt ja pysyn pystyssä lähinnä kahvin voimalla, mutta olo on kuitenkin ollut energisempi ja aikaansaavampi. Olen saanut raahattua itseni ja E:n kävelylle päivittäin, ollaan pulkkailtu ja myös testattu rattaita, jotka - kiitos miehen hitsaustaitojen - ovat jälleen nelipyöräiset, ollaan käyty lähipuistossa keinumassa ja ihmetelty hiihtäjiä ja lumitöitä tekeviä traktoreita. Uskokaa pois, siinä on jo paljon aihetta olla itsestään ylpeä.

Eikä selkä ole ollut kovinkaan kipeä. 

Sain hoidettua kouluasioita. Asiat on vielä vähän vaiheessa, mutta en palaa enää siihen ryhmään josta jäin pois syksyllä, vaan ilmeisesti aloitan ensi syksynä iltaopiskelijana. Sitten pitäisi kai löytää myös jotain töitä, mutta sitä mietin vasta myöhemmin. Eletään nyt ensin sinne toukokuun loppuun.

Olen myös saanut myytyä jotain E:n vanhoja vaatteita ja siinä sivussa tullut siihen tulokseen, että facebook-kirppiksiltä on paljon kivempaa ja helpompaa ostaa kuin myydä. Ehkä täytyy taas vain heittää kaikki isoon pahvilaatikkoon ja kutsua kaverit penkomaan. 

Ja olen virkannut. Kaikki paikat pursuaa isoäidinneliöitä, joista tuskin kuitenkaan koskaan tulee mitään, se on jo niin nähty. Mutta niitä on kiva tehdä, ja sisäinen pula-ajan mummoni saa suunnatonta nautintoa siitä, ettei niitä pikkuruisia langanpätkiä tarvitse heittää roskiin vaan nekin pääsee käyttöön.

Että semmoista.

Kuntoutus/ työkyvyn määritys

Tapasinpa siis roiman joukon erinäisiä hoitoalan henkilöitä.

Toimintaterapeutin kanssa etsittiin mulle sopivaa työtuolia ja käytiin läpi sen hankkimiseen liittyviä juttuja. Jonkun verran puhuttiin myös muista apuvälineistä ja asennon tukemisesta esim. autolla ajaessa.

Fysioterapeutin kanssa käytiin läpi mun liikuntakykyä. Mulle jäi vähän sellainen tunne, että hän epäili vian olevan lähinnä korvien välissä - suoriuduin kaikista liikkeistä ihan kevyesti eikä niiden tekeminen edes sattunut - ja että olen laiska ja pelkuri. Kokeiltiin kinesioteippausta, ensin korjaamaan alaselän asentoa ja myöhemmin myös olkapäiden. 

Psykologin kanssa juttelin muutamaan otteeseen. Psyykkistä suorituskykyä mittaavissa testeissä (matematiikkaa, logiikkaa, muistitehtäviä, luetunymmärtämistä, jne) pärjäsin hyvin, keskivertoa paremmin. Kuulemma mulla todella olisi lahjoja haaveilemalleni alalle. Hän piti mua fiksuna, luovana, lahjakkaana ja älykkäänä ja suositteli psykoterapiaa.

Sosiaalityöntekijänkin tapasin pari kertaa. Hänen kanssaan pohdimme tukiasioita, perhetilannetta, tulevaisuudensuunnitelmia ja yleisesti elämänlaatua. Hänen ansiostaan tiedän nyt, mistä haen tukea jos Kela edelleen näyttää persettä peukun sijaan, ja ehkä nyt maltan myös vain olla ja keskittyä itseeni. Ja arvostaa entistäkin enemmän miestä, joka on sitkeästi pysynyt rinnallani kaiken tämän keskellä.

Psykiatri oli sitä mieltä, että jo yksistään psyykkisten ongelmien takia en ole ollut työkykyinen elokuussa, en ole sitä nyt enkä tuile olemaan vielä pariin kuukauteen.

Fysiatri kokoaa tämän kaiken yhteen ja kirjoittaa sen perusteella b-lausunnon. B-lausunto tulee kuulemma puoltamaan sairauspäivärahan saamista aina takautuvasti elokuusta lähtien ja suosittelemaan sen jatkamista toukokuun loppuun saakka. Työkyvyttömyyden ensisijaiset syyt ovat psyykkisiä, mikä on toisaalta hieman hassua - ne psyykkiset kun johtuu nimenomaan fyysisistä vaivoista - mutta toisaalta taas ei.

Pääkoppaa tullaan jatkossa hoitamaan psykiatrisella polilla, fysioterapia jatkuu kunnan terveyskeskuksessa, ravitsemusterapeutille täytyy mennä painon seurantaa varten. Kivun hoito taas siirtyy kipupolille. Kivun aiheuttajalle itselleen ei ole mitään tehtävissä ennen kuin saan painon hilattua normaalilukemiin - ja uskokaa tai älkää, mutta olen ihan toden teolla yrittänyt.

Epäilemättä kuntoutus/ työkyvyn määritys oli tarpeellinen, mutta jäin miettimään, pitivätkö he mua sittenkin vain mielenvikaisena?

Mitähän muuta tuosta reilusta viikosta voisi sanoa - tutustuin muutamaan ihmiseen joista toivon kuulevani jatkossakin, tulin "kevyestä" aamujumpasta todella kipeäksi, iltaisin oli enimmäkseen tylsää ja öisin nukutti, ruoka oli hyvää. 

Lauantai-krääh.

Viime päivät on taas mennyt vauhdilla. E voi hyvin, jos ei lasketa joko antibiootista tai kuivuudesta johtuvaa punoitusta kasvoissa ja käsissä, ja uhkaavasti alkavaa nuhaa ja köhää. Itsekin voin hyvin, jos ei lasketa tavaomaisia selkä-jalka-oireita ja sitä että huomenna jo pitää lähteä kuntoutukseen, aivan liian pitkäksi aikaa pois kotoa. Ikävä on ihan järjetön jo nyt ja ajatuskin siitä, että pieni tyttöni itkee hylätyksi tulemistaan maanantaina päiväkodissa kun en olekaan hakemassa lounaan jälkeen, saa mutkin itkemään.

Mutta haluttiin kuitenkin vielä nauttia tästä illasta, joten katsottiin kainalokkain piirrettyjä, leipaistiin iltapalaksi kinkkupiirakkaa ja E:n mentyä nukkumaan katsottiin miehen kanssa viimeinen näkemätön Vares. 

Niin ja, ollaan vihdoinkin saatu keittiöön kattovalo. Se ei ole millään muotoa hieno, mutta se valaisee. Luksusta. Enkä edes heitä mitään sarkastista mieheni ammatista, olen kai tulossa vanhaksi. 

2012, 2013

Tammikuussa käytiin E:n kanssa vielä vauvakerhossa, sairasteltiin kaikki kolme ja käytyäni ihan pohjalla tapahtui selkäkivuissa pieni muutos parempaan.

Helmikuussa kävin ortopedin leikkauskonsultaatiossa, jossa tultiin siihen tulokseen, että jatketaan kipulääkkeillä ja fysioterapialla sillä ei ollut mitään mitä leikata, oireiden perusteella mikään ei enää viitannut välilevynpullistumaan. Voin henkisesti ja myös fyysiesti paremmin kuin aikoihin.

E oppi sammuttamaan valot, laittamaan lieden päälle, avaamaan shampoopullot jä kävelemään.

Menetin graavilohineitsyyteni ja maistoin meetwurstia ekaa kertaa yli kymmeneen vuoteen.

Maaliskuussa kävin ammatinvalinnanohjauspsykologilla (huh mikä sanahirviö) pohtimassa urahaaveitani selkävaivojen kannalta, kivut helpottivat entisestään ja pahenivat jälleen.

E oppi syömään itse (oltuaan kolme viikkoa syömättä, koska kieltäytyi syöttämisestä), peittelemään itsensä sänkyyn, kiipeämään nojatuolille ja sanomaan heihei ja vilkuttamaan.

Muutettiin uuteen asuntoon. 

Huhtikuussa mulla tuli jalkoihin pahoja tuntohäiriöitä ja kovia hermokipuja. Fysiatri oli ymmällään, koska oireet olivat niin epäjohdonmukaiset, epäili syylliseksi löysää sidekudosta ja laittoi lähetteen hermoratatutkimuksiin joissa ei kuitenkaan löytynyt mitään. Aloitin psykofyysisen fysioterapian, jossa mieltä ja kehoa parannettiin pilateksen voimin.

E täytti vuoden.

Toukokuussa pilateksen vaikutukset alkoivat jo näkymään, mieliala koheni. Harrasteauto valmistui remontista ja vietimme 1. hääpäiväämme.

Kesäkuussa täytin 22 vuotta ja muutin vaivihkaa uuteen blogiin.

Heinäkuussa kivut voimistuivat jälleen, enkä voinut ajaa autoa. Oireet viittasivat siihen, että välilevynpullistuma oli ennallaan, mikä soti vahvasti aiempia havaintoja vastaan. Kiireelliset verikokeet ja magneettikuvaukset - eikä mitään muutosta vuodentakaiseen.

Mies paloi loppuun ja parisuhde joutui koetukselle.

Elokuussa E aloitti päiväkodissa ja minä koulussa. Ehdin olla opiskelijana kaikenkaikkiaan 6 päivää, kunnes jouduin jäämään pitkälle sairauslomalle. Univaikeudet paheni ja otin käyttöön melatoniinin. Kaikki panadolia vahvemmat kipulääkkeet jäivät pois perinnöllisten riskien takia.

Alipainoa tutkittiin, löytämättä kuitenkaan mitään kipua kummempaa syytä. Kävin ravitsemusterapeutilla pohtimassa parannuskeinoa siihen.

Syyskuussa paino lähti hienoiseen nousuun ja kivut lähtivät lieventymään, kun sain levätä kunnolla. Pystyin taas aloittamaan kevyen pilatesharjoittelun parin kuukauden tauon jälkeen.

E viihtyi päiväkodissa ja oli kotonakin aiempaa hyväntuulisempi.

Lokakuussa ajokortti vanheni, sillä terveystilanteessani ei ollut tarpeeksi perusteita kakkosvaiheen lykkäykseen. Jouduin kuskaamaan E:tä pyörällä päiväkotiin ja takaisin.

E:n puhe kehittyi valtavasti ja unikoulu toi helpotuksen sekä tytön että miehen katkonaisiin öihin.

Marraskuussa E oli paljon kotona, sillä hiekoitushiekka teki pyöräilystä kivuliasta ja ärsytti selkää. Elämä junnasi paikoillaan kaikin puolin.

Joulukuussa sain ajokortin takaisin. Kivut helpottivat, kunnes lähtivät jälleen pahenemaan ja painokin lähti laskuun, kun olin työllä ja tuskalla saanut 5kg lisää.

E sai oman huoneen, ja minä innostuin pitkästä aikaa kunnolla askartelusta ja käsitöistä.

***

Jos vuosi 2011 oli raskas, ei 2012 epäilemättä ollut yhtään sen kevyempi. Mutta moni toiveistani sentään toteutui - E on pysynyt terveenä, saimme uuden asunnon paremmalla sijainnilla ja halvemmalla vuokralla. Sain opiskelupaikan, vaikka en opiskelemaan pystynytkään. Ja mies sai kun saikin uuden työn ja allekirjoitti uuden työsopimuksen vuoden viimeisenä päivänä. Vain se ratkaiseva käänne selkäkipujen kanssa jäi puuttumaan.

Vuodelta 2013 toivon edelleenkin hyvää onnea ja terveyttä E:lle. Toivon, että taloustilanteemme paranee, että miehen uusi työpaikka osoittautuisi hyväksi ja vakituiseksi, että lihoisin 10kg ja saisin itseni kuntoutettua edes melkein terveen tasolle (huomatkaa, etten enää edes toivo paranemista), ja että pääsisin tekemään JOTAIN, töihin tai jatkamaan opiskelua. Tuskin mikään tulee itsestään tälläkään kertaa!

Kelpaamattomuus

Vihdoin ja viimein Kela päätti sairauspäivärahasta. Anomus hylättiin, sillä en ole työkyvytön - ainakaan ennen kuin toisin todistetaan. Kelan asiantuntijalääkäri haluaa itse tutkia, Turussa kaksi viikkoa ennen kun sairausloma loppuu. Anteeksi vaan mutta en nyt oikein ymmärrä mitä järkeä tuossa on - ensinnäkin, Turkuun on aika paljon pidempi matka kuin pystyn matkustamaan ja se myös lukee ihan jokaikisessä paperissa, ja toiseksi, jos en ole työkyvytön sen perusteella, mitä tilanne oli sairausloman alussa eli kaikkein huonoimmillaan, miten ihmeessä olisin sitä puoli vuotta levänneenäkään? Vituttaa mennä, koska tulen reissusta tosi kipeäksi, lisäksi varmaan leimaavat mut mielisairaaksi anorektikko-teeskentelijäksi eivätkä siltikään anna rahaa mutta pakko se on kai edes yrittää.

Niin tyhmältä kuin tämä varmaan kuulostaakin, romahdin ihan totaalisesti kun luin Kelan kirjeen, otin päätöksen henkilökohtaisena ihmisoikeusloukkauksena ja itkin koko päivän. Olin juuri kadottanut työllä ja tuskalla lihotuista viidestä kilosta neljä ja palannut takaisin lähtöpisteeseen, itsetunto ja taistelutahto jo valmiiksi pohjamudissa, miettinyt ja murehtinut koko joulukuun maailman menoa ja siis muutenkin aika herkillä, eli älkää naurako siellä ruudun toisella puolen. Olin viikkokaupalla potenut suurta ahdistusta, sillä koin (koen) sairaana ihmisenä olevani yhteiskuntakelvoton hylkiö, kaikkien vihaama loinen joka elää toisten maksamilla verorahoilla ja makaa perse homeessa kotona samaan aikaan kun pieni lapsi, jonka kuuluisi olla kotihoidossa, on päiväkodissa toisten hoidettavana. 

Olen potenut suurta ahdistusta siitä, että en kelpaa mihinkään. Vaikka olen saanut pahimmat kivut pois, en ole saanut itseäni kuntoon (sitä varten täytyy lihoa, jotta minulla olisi jotain, mitä muuttaa lihaksiksi jotka tulevat selkärankaa, ja olen kyllä ihan tosissani yrittänyt). En ihan oikeasti ole siinä kunnossa, että pystyisin palaamaan koulunpenkille, sillä en mistään taukojumpista huolimatta kykene säännölliseen istumiseen juuri ollenkaan vaan tulen jo muutamasta tunnista todella kipeäksi. 

En ole myöskään siinä kunnossa, että voisin mennä töihin - uskokaa pois, jos vain voisin niin menisin riemusta kiljuen vaikka lapioimaan paskaa talon alle, ansaitsemaan itse oman elantoni - ja vaikka voisinkin, kuka minut ottaisi? Olen ollut kaksi vuotta pois työelämästä, enkä voisi viimeistä puolta vuotta selittää millään muulla kuin sairauslomalla. Eikä kukaan halua ottaa työntekijää, joka on ollut juuri pitkällä sairaslomalla, etenkään jos hän on edelleen sairas ja jää mahdollisesti pian uudelle sairauslomalle. 

En voi hoitaa lasta kotona ja nostaa kotihoidontukea, sillä täysipäiväinen lastenhoito ottaa fyysisesti todella koville ja vetää minut äkkiä niin huonoon kuntoon, etten pian kykene nousemaan sängystä, tarjoamaan lapselle säännöllistä päivärytmiä ruoka-aikoineen ja ulkoiluineen, virikkeistä ja leikkiseurasta puhumattakaan. Siitä olisi lapsen etu kaukana, ja vaikka se kirpaiseekin etten kelpaa edes kunnon äidiksi, E on elämäni valo ja haluan hänen parastaan. Valitettavasti 3-4 päivää per viikko päiväkodissa puolipäiväisenä on hänelle ja minulle parempi, ja jaksan loppuviikon hänen kanssaan oikein mainiosti. 

Ymmärtänette siis, että olen varsin kiperässä tilanteessa, sillä mieheni tulot eivät riitä yksinään meitä kunnolla elättämään vaikka olemme tinkineet kaikesta ja venyttäneet euroja oikein olan takaa. Valitettavasti vaan minunkin täytyisi saada edes jotain tuloja, edes parisataa kuussa. Ja nyt Kela sanoo, etten kelpaa edes sairauslomalle (ihmettelenpä vaan sitä, että kuka muka sitten kelpaa), ette uskokaan miten turhalta se saa minut tuntemaan itseni! Minun kaltaisia ihmisiä ei pitäisi olla, jokaisen työikäisen pitäisi kyetä elättämään itsensä. Vaan jos siihen ei kykene, mikä neuvoksi?

Muutaman päivän itseäni keränneenä alan pikkuhiljaa löytämään jo jonkinlaista taistelutahtoa taskun pohjalta ja miettimään, mitä tässä voisi tehdä. Onko ideoita? (huoraamaan en ala, turha edes ehdottaa, koska ensinnäkin, kukaan ei halua panna luurankoa ja  toiseksi, näillä kivuilla se seksikään ei aina ole ihan itsestäänselvää, ja silloin kun siihen pystyy, haluan ensisijaisesti nauttia siitä aviomieheni kanssa). 

Torstaita

Täällä on taas aika vaisua, onnistuin saamaan jotain keuhkokuumeen ja agressiivisen keuhkoputkentulehduksen väliltä ja olen lähinnä nukkunut viime päivät, sen mitä kipeältä yskältäni olen pystynyt. Lisäksi selkä on ollut niin kipeä, että olen joutunut viettämään tunteja suihkussa. Epäilen vahvasti, että tämä uusi kipu johtuu nivelriko(i)sta, sillä kipu on aivan erilaista kuin pullistuman aiheuttama. Jouduin hakemaan vanhalta reseptiltä aika tuhtia kipulääkettä ja lopettamaan heti parin päivän päästä koska näkö ja tasapaino heikkenivät todella paljon. Tässä vielä hetken kuulostelen josko tuo kipu olis vain ohimenevää...

Vaan olenpa kuitenkin saanut ostettua ja tilattua joululahjoja, ja nyt alkaa olla kasassa kaikki ostetut lahjat. Itsetehdyt ovat pahasti vaiheessa, sairastuminen sotki suunnitelmat ihan totaalisesti. Reilu viikko aikaa, saa nähdä joudunko kuitenkin taipumaan kaupan valmislahjoihin!

Pikapikaa

En ole liiemmin jaksanut ajatella, ja kirjoittaminen vaatii niin hirveästi aivotyötä!

Isäinpäivä tuli ja meni, E oli askarrellut päiväkodissa lahjaksi oikein hienon pahvisen kravatin jota mies piti ylpenä kaulassaan koko päivän.

Olen pikkuhiljaa alkanut pohtimaan joulua. Taloudellinen tilanne aiheuttaa hieman päänvaivaa, mutta kieltäydyn ottamasta paineita. Ensimmäiset piparit tehtiin ja syötiin jo lokakuussa, ja koristeitakin on pikkuhiljaa ilmaantunut sisustukseen. Lahjaruljanssi alkaa olla hyvällä mallilla (ainakin ajatuksen tasolla) ja olenpa onnistunut haalimaan uusia joulukoristeitakin niiden tilalle, jotka eivä selvinneet kunniallisesti viime joulusta ja E:n uteliaisuudesta.

E on ollut paljon kotona arkipäivisin, sillä pyöräilymatkat ees taas ottavat pidemmän päälle aika koville ja ajokortin vanhennuttua olen väliaikaisesti kortiton. Kotipäivinä ollaan piirretty (alimman kuvan piirrä ja arvaa -leikistä kunnia kuuluu kylläkin miehelle), katsottu Mikki Hiiren kerhotaloa ja Pikku Kakkosta kyllästymiseen asti, leikitty ja tehty kaikkia kotijuttuja. 

Kipu on pahentunut, järkyttävät kipuaallot palanneet ja iskias alkanut vaivaamaan toden teolla, erityisesti öisin. Voisi kai sanoa, että hermo on vähän kireellä =)

Psyykkiset oireet sitä vastoin ovat helpottuneet huomattavasti ja olen pitkästä aikaa jaksanut pitää yhteyttä ihmisiin! Paino on myös jatkanut nousua ja nyt ollaan jo melkein puolivälissä kohti normaalia!

Tämmöistä pikapäivitystä tällä kertaa, postattavaa riittäisi laidasta laitaan kunhan vaan kestäisin istua tarpeeksi pitkään =)

Rallikalusto

Tällä hetkellä autoleikit ovat E:n suosikkeja ja kilpa- ja kokoontumisajoja harrastetaan mitä ihmeellisimmillä kokoonpanoilla. Vakiporukkaan kuuluu puinen veturi, kuplavolkkari, perässävedettävä koira, koliseva ja rämisevä kilpikonna (E:n ehdoton lemppari ja takuuvarma naurattaja) sekä sininen muoviauto. Niillä jaksaisi leikkiä yksin ja yhdessä vaikka kuinka!

Itsekin olen vetänyt aikamoista rallia viime päivät. Maanantaina vein E:n siskolleni ja kävin kaupungilla hoitamassa asioita, eikä mikään tuntunut ylivoimaiselta (paitsi ehkä se, kun kotimatkalla yksi retrorattaidemme renkaita pitelevistä muttereista katosi ja jouduin työntämään rattaita tyhmän näköisesti ja potkimaan karkaavaa rengasta takaisin paikalleen vähän väliä). Tiistaina nousin aikaisin ylös, tein piparitaikinaa, hain E:n pyörällä päiväkodista, kaivoin tuntikaupalla joulureseptejä, täytin ja tyhjensin pesukoneet, ulkoilin E:n kanssa. Tänään kävin tyhjentämässä 8 vuoden takaisia muuttolaatikkojani ja hakemassa kivoja juttuja kotiin ja myytäväksi, kotona lajittelin valtavan määrän pyykkiä. Eihän tuo juuri miltään kuulosta, mutta mulle se on todella paljon tässä kunnossa ja olen valtavan ylpeä itsestäni!

Tänään terveyskeskuslääkäri soitti sairaspäiväraha-asioihin liittyen. B-todistus tiedossa, lisäksi kuntoutustarvetta arvioidaan (vihdoinkin) ja sen osalta tehdään jonkinlainen suunnitelma. Lääkäri myös pyysi anteeksi sitä, että mua on palloteltu puolelta toiselle ja pistetty pää ihan pyörälle! 

Mitä minulle kuuluuuu?

Sairaslomaa on nyt takana kutakuinkin 4 viikkoa (enää 20 edessä!), ja tuntuu, että siitä on ollut jotain hyötyäkin. Yleisvointi on hieman parempi, sillä rasitusta on ollut paljon vähemmän. Olen varovaisesti alkanut tekemään taas kevyimpiä pilatesliikkeitä, eikä se satu enää kuten vielä pari viikkoa sitten, vaan tuntuu ihan hyvältä. 

Kuvituksena tällä kertaa E:n taannoiset junaleikit mummolassa =)

Olen alkanut myös pyöräilemään E:n kanssa. Vauhtihirmu tyttö tykkää niin mahdottomasti ja höpisee koko matkan omalla kielellään. Yksi parhaimpia juttuja pyöräilyyn liittyen on E:n mielestä varmaankin se, että pyörän kyydistä näkee autot niin paljon paremmin kuin auton takapenkiltä?

Koulukuviot ovat taas asteen selkeämpiä. Palaan siis kouluun 4. jakson alussa, eli helmikuussa, ja kun muut lähtevät työssäoppimaan 5. jakson ajaksi, minä suoritan sillä aikaa suuren osan missaamistani kursseista ja kirin muita aika paljon, syksyllä pitäisi olla taas suunnilleen mukana muun luokan menossa ja työssäoppimisen suoritan joskus myöhemmin - sen ei pitäisi olla mikään ongelma, koska periaatteessa mulla on vakituinen työpaikka jossa voin sen suorittaa. 

Ja olen jaksanut olla ihan hirveän sosiaalinen! Reilu viikko sitten oltiin Espoossa viettämässä iltaa, torstaina yksi ystävä kyläili tytärpuolensa kanssa (tytöillä on ikäeroa hieman alle puoli vuotta ja tykkäävät toisistaan ihan mahdottomasti!), perjantaina toinen ystävä poikkesi kahvilla juoruamassa ja vaihtamassa tavaroita, lauantaina nappasin pari muuta ystävää kyytiin ja ajettiin Lappeenrantaan viettämään iltaa ja yötä japanilaisittain.

Espoon reissusta (menomatka muutaman mutkan kautta 2h, ja itse ratin takana paluumatka 1h) tulin tosi kipeäksi, mutta suureksi yllätyksekseni matkat Lappeenrantaan ja takaisin, 3h suuntaansa ja minä siis kuskina, saivat aikaan vain jumiutuneet hartiat! Ehkä, ehkä tämä voisi olla pieni valonpilkahdus pitkän tunnelin päässä?

Mitä tähän voisi loppuun vielä sanoa? Paino nousee tasaista tahtia, parisuhde voi paremmin, mä voin päivä päivältä paremmin.

Lattialla

Olen uskaltautunut kirjastoon, ekaa kertaa vuosiin. Tänään olin varsin mummomaisesti jo 20 minuuttia ennen sen aukeamista odottamassa ovella (okei, kävin siinä välissä ostamassa hervottoman säkillisen irtokarkkeja). Suunnittelin viettäväni päivän keittiön lattialla jalat tuolilla, ja sitä varten piti hakea kunnon eväät.

Alunperin tarkoitus oli tietenkin tehdä jotain ihan muuta, mutta minkäs teet kun tähdet vilkkuu silmissä erityisen kirkkaina. No, käy se kai näinkin.

Huhhui ja pari tapaamista

Kävinpä opon luona juttelemassa - lopputulokseksi saatiin, että tämä rouva anoo opiskeluoikeuden siirtoa helmikuuhun eli 4. jaksoon alkuun ja hakee sairaspäivärahaa. B-lausunto pitäisi irrota suhteellisen helposti, mutta vähän jännittää saanko siltikään sairaspäivärahaa koska Kelan kiemurat on niin kovin monimutkaiset. Täytynee myös ottaa selvää onko mahdollista saada mitään tukia siihen, että E on silti päiväkodissa - vaikka se tuntuukin pahalta ja itsekkäältä, se on meille kummallekin parempi. Maanantaina siis luvassa puhelimenpyörityspeliä, voi miten maltankaan odottaa sinne asti?

Käytiinpä myös ensimmäistä kertaa parisuhdeterapiassa miehen kanssa, vaikka nykyään meneekin paljon paremmin. Tarkempi sisältö jääköön minun, mieheni ja terapeutin väliseksi, mutta olimme käynnin jälkeen aika hyvillämme. Perusasiat meillä on kunnossa, mutta elämä potkii päähän - tai selkään - ja koettelee meitä. 

Nyt on taas hyvä olo, ainakin hetken.

Niin rikki ettei tosikaan.

Vaikka mitään ei ole edes tapahtunut, vaan elämä junnaa paikoillaan.

Kouluahan mulla on ollut nyt 3 viikkoa. Arvatkaa kuinka paljon olen ollut paikalla? 6 päivää. En vaan pysty istumaan siellä, vaikka sain oman ergonomisen tuolin ja vaikka musta tehtiin erityisopiskelija ja päivistä tehtiin puolet lyhyempiä kuin muilla. Siispä olen jälleen kerran sairaslomalla, näillä näkymin ainakin ensi viikon loppuun asti. Ja silloinhan jakso on jo puolessa välissä ja olen ihan pihalla kaikesta. Hitonmoinen stressi. 

En pysty istumaan, en seisomaan, en makaamaan, en pysty olemaan missään asennossa yli 10 minuuttia. Mun pitäisi kyllä pystyä tekemään edes kevyimpiä pilatesliikkeitä, mutta olen niin kipeä etten pysty. En saa kumartua, kurkottaa, nostaa tai kantaa mitään. Kivut ovat ihan sietämättömät (asteikolla 1-10 ehkä jotain 15 luokkaa) ja edellisen lääkekokeilun säikäyttämänä syön pelkkää panadolia, sillä se on turvallisin ottaen huomioon, että mulla on suuri sukurasitus mm. sydäninfarktiin (vaikka ei ihan näin nuorena pitäisikään tulla) ja mahahaavaan. Pudotus on aika iso, jos ottaa huomioon, että ennen tätä söin pitkän aikaa vain toinen toistaan vahvempia punaisella kolmiolla varustettuja, voimakkaasti nuppiin kilahtavia lääkkeitä joista ei edes saanut apteekissa reseptiä takaisin.

Niinpä E, tuo 13-kiloinen möllikkä, on päivät päiväkodissa ja itse homehdutan takamustani kotona tekemättä MITÄÄN. Ja se se vasta rankkaa onkin. 

En osaa kyllin kuvailla, miten paskana sitä voikaan olla. Miten syyllisyys voikaan taas painaa ihan joka asiasta ja miten en oikeasti vaan JAKSA sitä että tähdet vilkkuu silmissä koko ajan eikä asialle voi tehdä mitään.

Ja sitten joku ihmettelee, miksi olen niin äreä?

Pari lääkekokeilua

Nyt tuntuu että on taas energiaakin.

Olen kamppaillut nukahtamisvaikeuksien kanssa kuukausia, ainakin siitä lähtien kun muutettiin tähän eli maalis-huhtikuusta lähtien. Riippumatta siitä, mihin aikaan olen mennyt nukkumaan, olen pyörinyt tunteja valveilla. Aivan liian usein olen nukahtanut vasta sen jälkeen, kun miehen herätyskello on soinut klo 05.30, ja herännyt jo 7-8 aikaan E:n kanssa. Yöunet ovat olleet keskimäärin 3-6 tuntia yössä. Ja kun olen nukahtanut, en ole yön aikana herännyt mihinkään. Mies on joutunut heräämään E:n kanssa öisin, joka yö. 

Aiemmin pystyin kuitenkin elämään asian kanssa, sillä enhän päivisin tehnyt mitään ihmeellistä. Sitten alkoi koulu, ja kun takana oli 3h yöunet ja edessä 8 tunnin koulupäivä ja 30 minuutin ajomatkat suuntaansa, päätin etten halua lähteä riskeeraamaan vaan tarvitsen apua ongelmaani. Pyysin melatoniinia, sillä jos olen oikein ymmärtänyt, se on aikalailla luonnontuote, eikä oikein huvita kiskoa kiduksiini enää yhtään enempää lääkeainesörsseleitä kuin on pakko (ja viimeisimman kipulääkekokeilun jälkeen huvittaa vielä vähemmän!). Lisäksi olen kuullut tutuilta todella paljon hyviä kokemuksia melatoniinista.

Ensimmäinen kokeilu meni vähän puihin, sillä toinen uusi lääke aiheutti mulle niin pahan rintakivun ja hengenahdistuksen, että mies soitti lopulta ambulanssin. Meillä on sukurasitteena paljon sydänongelmia, ja perinnöllisten tekijöiden kautta mullakin on suuri riski saada sydäninfarkti nuorena (alle 50v), vaikkei ehkä ihan näin nuorena kuitenkaan. Mutta tuon lisäksi mun elimistö on ollut todella kovilla pitkään jatkuneen stressin, unettomuuden ja alipainon takia, että lähettivät hätäkeskuksesta ambulanssin ihan vain varmuuden vuoksi, vaikka eivät mitään sydänperäistä varsinaisesti epäilleetkään. Noh, sydänfilmin mukaan sydän oli kunnossa (vaikkei se tietenkään kaikkea kerro), pulssi hyvä, verenpaine hyvä, keuhkot hyvät joten mitä lie sitten ollut. Enpähän syö sitä lääkettä enää toista kertaa - eikä mun olisi alun alkaenkaan pitänyt edes kokeilla, sillä lääkeseloste kehoitti välttämään jos sydänongelmia tai riski niihin, mutta sillä hetkellä muhun sattui niin paljon että olisin voinut ryöstää apteekin, mahdolliset haittavaikutukset eivät paljoa painaneet.

Ja takaisin melatoniiniin - toinenkin kokeiluilta meni puihin, varmaan koska join epähuomiossa kahvia sen ottamisen jälkeen. Mutta kolmas ilta, ai että! Pian ottamisen jälkeen alkoi väsyttää, enkä edes muista milloin olen mennyt niin aikaisin nukkumaan viimeksi! Nukahdin parissa minuutissa, heräsin yöllä antamaan E:lle juotavaa, nukahdin uudestaan, heräsin aamulla virkeänä. Nyt takana on muutama onnistunut yö melatoniinin kanssa, ja jaksan paljon paremmin. Ja mikä parasta, kipukynnyskin on heti noussut, enkä ole tarvinnut kipulääkkeitäkään samalla tavalla =)