Epämääräinen juhannusnostalgiahypetys

Jeje, vuoden paras viikonloppu on nyt!! Kaupungissa on ihanan rauhallista, melkein aavemaisen hiljaista. Ulkona saa tallustella kaikessa rauhassa, antaa asfaltin polttaa jalkapohjia ja kukkivan heinän kutittaa nenää. Kahdeksas kaupunkijuhannus, enkä voisi enää kuvitellakaan viettäväni keskikesän juhlaa mitenkään muuten.

Mies lähti juhlimaan juhannusta omalla tavallansa, E on yöunilla - ah, oma rauha! Voisin vain laittaa silmät kiinni ja nauttia hiljaisuudesta, mutta ei. Näin varsin merkittävää unta viime yönä ja sen seurauksena on nyt pakko kuunnella Green Dayta ja muistella villien teinivuosien kaupunkijuhannuksia sekä päiviä niiden välissä. En aio murehtia rahahuolia, työpaikkaa enkä moneen kertaan kolhittua polvea - ainoastaan takavuosien töppäilyjä, ja olla kiitollinen kaikesta oppimastani. Oi niitä aikoja, mutta kyllä on mukavaa olla aikuinen.

Hetki niinkuin huomista ei olisikaan

Eilen nyhväsin vain kotona sen aikaa, kun E oli päiväkodissa. Pidin lepopäivän kaikesta treenaamisesta ja pyhitin koko päivän juustonaksuille ja Volbeatille. Huomasin saaneeni sairaspäivärahaa paljon enemmän kuin aluksi luulin, raha-asiat ovat muutenkin järjestymässä, olin lihonut kilon, onnistuin kerrankin keittämään juotavaa kahvia, sovin huomiselle kivaa ohjelmaa, sää oli ihana, E ja mies olivat ihania, ruoka oli hyvää. Tuntuu siltä että elämä hymyilee taas. Ainakin hetken.

Ja arvatkaa vaan mitä olen luukuttanut nonstoppina koko ajan?

Aaaaaaaaa. ♥

Torstai on uusi maanantai

Tässä juuri latailen akkujani ja koitan saada päivän potkaistua käyntiin. Edelleen, vaikka loppuviikon lomaileva E herätti mut jo vähän kuuden jälkeen. Pitäisi siivota. Ulkoilla. Tehdä lumityöt. Pestä pyykkiä. Kirjoittaa postausta kuntoutuksesta/ työkyvynmäärityksestä. Ei jaksa. Ei pitäisi vaatia itseltä niin paljon koko ajan. Voinkohan vaan kääntää kajareista volat täysille ja lorvia koko päivän sen varjolla, että koitan olla armollisempi itselleni? Kuinka monta kahvikupillista kehtaan juoda? Kuinka paljon jaksan syödä pelkkää kermavaahtoa ja vadelmahilloa? Kuinka kovalla uskallan kuunnella musiikkia, ettei seinänaapuri häiriinny?  Elämän suuria kysymyksiä. Hmm.

Sitä voimaa

Voimabiisit. Ne kappaleet, joista saa ammennettua voimaa (kuulostipas imelältä) laittamalla luurit päähän, volat kaakkoon ja silmät kiinni. Kaikilla varmaan on sellaisia?

Näitä on tullut luukutettua paljon, tänäänkin.

Vaippakakku

Täällä taas.

Viikonloppuna eräs hurmaava pieni mies sai nimen, ja oikein ihanan nimen saikin. Lahja aiheutti alkuun hieman päänvaivaa, mutta lopulta ystävä ehdotti vaippakakkua ja sellainen sitten päätettiin äidin kanssa tehdä. 

Kakkuun tuli paketillinen vaippoja, sisälle vaatesetti, sukkia, puhdistuspyyhkeitä, tuttipullo ja siihen tutteja, rasvaa ja hoitoöljyä. Koristeeksi muutama barbapapahahmo, jotka kuulemma ovat perheessä aika kovassa huudossa.

Kortin tein jo aikoja sitten. Luovuudentuskissani käytin sen tekemiseen piilareiden postituspakkausta sekä E:n sormivärejä! Korttiin kirjoitin Vesa-Matti Loirin laulun sanat, jotka mielestäni istuivat tilanteeseen kuin nenä päähän.

Pupu ja kuume

E:n rakas unipupu on ollut sairaslomalla kainalovamman takia kohta viikon päivät (ja koko sen ajan E on nukkunut todella huonosti, liekö näillä joku yhteys?), mutta tänään leikin vihdoinkin lääkäriä ja ompelin hatarilla harakanvarpailla haavan umpeen ja käden paikalleen. 

Unipupun serkku Taisto näemmä seikkailee edelleen jossain, toivottavasti raukka löytää tiensä takaisin kotiin vielä näinkin pitkän ajan jälkeen!

Tiedä sitten johtuuko syksystä vai siitä ettei mulla oikeastaan ole muuta kuin aikaa, olen ajautunut haaveilemaan ja haikailemaan. Kaksi vuotta sitten minulla ja miehellä oli salaisuus, jota ei vielä kovinkaan moni tiennyt, mulla oli jo ihan pienenpieni kasvava maha ja kaikki oli ihanalla tavalla kummallista. Voi kun saisikin kokea tuon kaiken uudestaan, vaan ei - ehkä sitten joskus.