Operaatio Nukku-Matti

On varmaan tullut mainittua kerran jos toisenkin, että uniongelmia on ollut melkoisen paljon viime vuosina. Sinänsä toki ymmärrettävää, kun kiusana on ollut kovia kipuja, masennusta ja muuta yhtä mukavaa, mutta uniongelmia oli jo ennen niitä. Ja niiden jälkeen. 

Ja niitä uniongelmia on erilaatuisia, jottei vaan kävis elämä liian helpoksi: 

1) Nukahtaminen kestää kauan, aivan tolkuttoman kauan! Kevyesti voi mennä 2-3 tuntia, kun pyörin ja koitan saada unenpäästä kiinni. Kun lopulta nukahdan, en herää vaikka ydinpommi räjähtäisi tyynyn vieressä. 

2) Nukahdan nopeasti, mutta herään pian. Nukahdan. Herään. Nukahdan. Herään. Nukahdan. Herään. Jne. Yön aikana saan oikeasti nukuttua ehkä pari tuntia. 

3) Nukahdan nopeasti ja nukun koko yön mukamas hyvin, mutta aamulla tuntuu etten olisi nukkunut silmänräpäystäkään. Viime syksynä mä kärsin tästä pidemmän aikaa ja se johti siihen, etten lopulta muistanut enää melkein nimeänikään.

Melatoniini hieman tasoittaa nukkumista, mutta ei yksinään poista koko ongelmaa. Siispä eilen kävi tieni lääkärin pakeille puhumaan nukkumisesta, koska nyt on mielestäni hyvä hetki paneutua siihen kun akuutimmat ongelmat on saatu raivattua pois alta. 

Mainittakoon vielä tässä välissä, että olen idiootti joka paikkaa univajetta tankkaamalla kahvia ja polttamalla tupakkaa, eli en ole mikään ihan puhdas pulmunen asian suhteen kuitenkaan (MUTTA uniongelmat ovat aina olleet samaa tasoa riippumatta siitä, juonko 1 vai 11 kupillista kahvia päivän aikana). Yritän sitkeästi taistella Moccamasterin sulosointuja vastaan ja juoda vain kolme kupillista päivässä ja vain aamupäivän aikana, mutta voin kertoa että tiukkaa tekee, kun tuo nestemäinen kulta on ainoa, mikä saa silmät pysymään auki yli kolme minuuttia!

Uskon, että omien huonojen tapojeni lisäksi nenälläni on jotain tekemistä asian kanssa, sillä en ole koskaan kyennyt hengittämään sen kautta normaalisti - ja vika kulkee suvussa, kuten myös uniongelmat. Olisi vähintäänkin loogista, että hengitän yön aikana nenän kautta, eikä aivot saa tarpeeksi happea, ja olisin sen takia aina niin kamalan väsynyt niiden "hyvinnukuttujen" öidenkin jälkeen. Mutta koska en kuulemma kuorsaa, lääkäri ei ainakaan toistaiseksi tukenut teoriaani.

Lääkärin kanssa päädyttiin siihen, että pidän kuukauden ajan unipäiväkirjaa - en siis kirjoita muistiin sitä, minkävärisistä virtahevoista näen milloinkin unta, vaan iltarutiineista, nukahtamisesta, unenlaadusta, jne. Äiti-ihmisen unikoulu siis tiedossa! Ruiskuttelen nenäsuihketta suloiseen sukunenääni aamuin illoin ja pysyn tiukkana kahvin suhteen ja vaihdan vihreän Smartin sähkötupakkaan. Kuukauden päästä sitten lääkärin kanssa palataan asiaan, katsotaan onko edistystä tapahtunut, onko unitottumuksissa jotain parannettavaa, vai olisiko jo aika perusteellisemmille tutkimuksille.

Ei se tupakoinnin lopettaminen mitään, se on vain tyhmä pinttynyt tapariippuvuus josta muutenkin haluan eroon, mutta kahvi. Apua. Meillä on töissä niiiiin hyvää kahvia, että itken varmaan jatkossa itseni uneen joka ilta, kun en saa juoda sitä niin paljon kuin haluaisin!

No mitäpä tänne kuuluu?

Hyvää, oikein hyvää. Tahaton blogitauko venähti aivan liian pitkäksi, kun en jaksanut ajatella, en vaan saanut tuotettua yhtään järkevää lausetta. Kärsin ihan kuolettavan kamalista univeloista, hyvä jos muistin nimeänikään yhdessä vaiheessa, mutta nyt on velat kaikki nukuttu pois.

Selkä ei ole enää liiemmin haitannut elämää, lähes kivutonta kautta on kestänyt viime keväästä asti, yli puoli vuotta! Silti tiedostan, että se on tikittävä aikapommi, joka voi laueta koska vaan, ja pelkään sitä kuollakseni. Pyrin liikkumaan paljon, kiinnittämään huomiota asentoihin ja ottamaan rennosti. Elämään päivän kerrallaan ja nauttimaan jokaisesta kivuttomasta päivästä. 

Mielikin voi hyvin, mutta lopulta siihen tarvittiin kuitenkin loääkkeellistä apua. Syksyn tullen alkoi taas masentamaan, ja lääkitys aloitettiin, jottei masennus pääse yhtä pahaksi kuin aiemmin. Nyt olen taas oma ihana, mahtava itseni, ja voi luoja kuinka nautinkaan tästä! Vaikka tietämättömät leimaavatkin itserakkaaksi ja ylimieliseksi - piru vie, mä olen käynyt niin pohjalla, että mulla on oikeus iloita nykytilanteesta ja kailottaa sitä vaikka koko maailmalle jos niin haluan!

Lopetin itseni lihottamisen, sillä se alkoi stressaamaan ja hallitsemaan ajatuksia liikaa. Pyrin syömään säännöllisesti, proteiinipitoisesti, terveellisesti, monipuolisesti. Pyrin liikkumaan paljon. Mutta en vahtaa jokaista suupalaa enkä puntarin näyttöä. Paino nousee jos on noustakseen ja jos ei se nouse, niin sitten saan luvan kelvata muillekin tällaisena. 

Töitä ei ole löytynyt, vieläkään. Se on todella turhauttavaa. Onneksi on sentään yksittäisiä keikkoja ja projekteja, että pääsee edes vähän työn makuun, ja niiden myötä toivottavasti aukeaa uusia ovia. 

E on rauhoittunut. Siis niin paljon, kuin mahdottoman energinen pikkulapsi vaan voi rauhoittua. Pahin uhma on poissa, vaikka oma tahto tuolla pikkuprinsessalla onkin todella voimakas - mutta mitä muuta voi olettaakaan, kun sekä isä että äiti ovat molemmat temperamenttisia jääräpäitä? Eipähän ainakaan jää tyttö kovin helpolla muiden jalkoihin.

Parisuhde voi hyvin, vaikka aika-ajoin räiskähteleekin. Jokunen viikko sitten tuli täyteen huima viisi vuotta yhdessä!

Myös raha-asiat ovat vihdoin mallillaan. Rästilaskut maksettu, ja varaa on muuhunkin kuin euron kalapuikkoihin (*huuto-oksennus*), vaikkei tässä edelleenkään pääse rikastumaan.

Kaikenkaikkiaan elo on ollut aika auvoisaa - olen saanut muutaman uuden ystävän ja pystynyt tekemään asioita, joita haluan tehdä, olen voinut vihdoinkin olla sellainen äiti lapselleni kuin olen aina halunnut olla. Olen nauttinut joka hetkestä. Ikäviäkin asioita on toki sattunut - muutaman mainitakseni, teloin polveni ja se melkein leikattiin, ja koiralla oli alkava kohtutulehdus, mutta molemmista onneksi selvittiin säikähdyksellä - mutta niitä tarvitaan, jotta osaa nauttia hyvistä asioista entistäkin enemmän.

Mutta mitä kuuluu sinne ruudun toiselle puolelle?

Leijonakuningaspäivä vol. 100

Kuten näkyy, huonoja öitä on tullut vietettyä enemmänkin. Ihan liikaa siis. Mutta ei se mitään, pandathan on tosi söpöjä?

Tänään oli tarkoitus käydä aamulla juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa ja iltapäivällä nähdä pitkästä aikaa vanhaa kaveria, mutta suunnitelmat meni uusiksi kun E päätti oksentaa koko eilisillan. Se tarkoittaa siis sitä, että ollaan taas vietetty päivä Disneyn klassikkoanimaatioiden parissa. Ei tietenkään ole E:n syytä, että vatsatauti iski, ja suunnitelmia on aina mahdollista siirtää - mutta mä olen niiiiiiin kypsä tähän sairastamiseen, koko ajan jompi kumpi meistä kipeänä. Olen valmis vaikka lyömään vetoa, kohta minäkin saan vatsataudin ja sitten halailen wc-pönttöä vähintään kaksi viikkoa.

Nukuin viime yön E:n vieressä, sillä pelkäsin, että raukka tukehtuu yöllä omaan oksennukseensa. Nukkumaanmeno vähän venähti, sillä unohduin juoruilemaan facebookissa. Yön nukuin parin tunnin pätkissä ja aamulla otin pienet torkut E:n katsoessa piirrettyjä. Arvatkaa vaan, löysikö tyttö sillä aikaa huulipunan? Sitä oli hienosti E:n huulissa ja silmäluomissa. Ja kaulassa, mahassa, hiuksissa, käsissä, varpaissa, vaatteissa, lattiassa, pöydässä, tuolissa, dvd-soittimessa, ovenkahvoissa, seinissä, jokaikisessä ovessa... Hyvä etten saanut sydänkohtausta herätessäni, unenpöpperöisenä ja silmälasittomana en meinaan ihan ensimmäisenä osannut ajatella, että kaikki kirkkaanpunainen metrin korkeuteen asti joka puolella ja vaikertavan taaperon päällä olisi vain huulipunaa. Huh.

Kukkuluuruu.

Olen nyt sairastanut ainakin kuuden vuoden edestä. Kuluneesta kolmesta kuukaudesta olen ollut ainakin puolet kipeänä ja tällä hetkellä juuri ja juuri toipunut viimeisimmästä, melkein kaksi viikkoa kestäneestä mistälie kuumetaudista joka muuttui keuhkoputkentulehdukseksi. Aaaaarghhh. E oli viime viikon hiihtolomalla, ja oli kuulkaas tosi kivaa maata koko viikko neljän seinän sisällä ja perua kaikki suunnitelmat. Osasin jo entuudestaan Leijonakuninkaan repliikit ulkoa, mutta nyt varmaan huutelen niitä unissanikin. Noh, onneksi voidaan toteuttaa niitä suunnitelmia muinakin päivinä. Käydä uimassa ja hoplopissa ja mummolassa ja kavereilla ja junaretkellä ihan tavallisinakin päivinä. 

Ihana auringonpaiste on saanut ihmeitä aikaan. Olen edelleen ihan tappoväsynyt ja pysyn pystyssä lähinnä kahvin voimalla, mutta olo on kuitenkin ollut energisempi ja aikaansaavampi. Olen saanut raahattua itseni ja E:n kävelylle päivittäin, ollaan pulkkailtu ja myös testattu rattaita, jotka - kiitos miehen hitsaustaitojen - ovat jälleen nelipyöräiset, ollaan käyty lähipuistossa keinumassa ja ihmetelty hiihtäjiä ja lumitöitä tekeviä traktoreita. Uskokaa pois, siinä on jo paljon aihetta olla itsestään ylpeä.

Eikä selkä ole ollut kovinkaan kipeä. 

Sain hoidettua kouluasioita. Asiat on vielä vähän vaiheessa, mutta en palaa enää siihen ryhmään josta jäin pois syksyllä, vaan ilmeisesti aloitan ensi syksynä iltaopiskelijana. Sitten pitäisi kai löytää myös jotain töitä, mutta sitä mietin vasta myöhemmin. Eletään nyt ensin sinne toukokuun loppuun.

Olen myös saanut myytyä jotain E:n vanhoja vaatteita ja siinä sivussa tullut siihen tulokseen, että facebook-kirppiksiltä on paljon kivempaa ja helpompaa ostaa kuin myydä. Ehkä täytyy taas vain heittää kaikki isoon pahvilaatikkoon ja kutsua kaverit penkomaan. 

Ja olen virkannut. Kaikki paikat pursuaa isoäidinneliöitä, joista tuskin kuitenkaan koskaan tulee mitään, se on jo niin nähty. Mutta niitä on kiva tehdä, ja sisäinen pula-ajan mummoni saa suunnatonta nautintoa siitä, ettei niitä pikkuruisia langanpätkiä tarvitse heittää roskiin vaan nekin pääsee käyttöön.

Että semmoista.

Väsy

Mä olen niiin yliväsynyt, että itken silmät päästäni kohta. Päätä särkee aivan julmestusti, jalat tärisee ja kaikki tuntuu tosi sumealta. 

Hauskinta tässä on se, että viimeiset pari viikkoa olen pääsääntöisesti nukkunut ihan hyvin - jopa sen 7-9 tuntia yössä. Viime yönä tosin humat neljä tuntia ja ainakin kolmessa pätkässä, eli normiunet. Ja riippumatta siitä, kuinka kauan olen nukkunut, aamulla tuntuu etten olisi nukkunut silmänräpäystäkään. Varmaan täytyy pikkuhiljaa harkita tohtorin luona käymistä. Eijeijeieei.

Luojalle kiitos valmiskarjalanpiirakoista ja Disneyn klassikkoanimaatioista.

E:n oma huone

Viime viikonloppuna E sai oman huoneen ja samalla meidän kaikkien kolmen (no okei, ainakin noiden kahden) unenlaatu parani huomattavasti. Kaikki on vielä vinksin vonksin, tai ainakin heikun keikun joten tässä vain muutama kuva jotka eivät oikeastaan kerro mistään mitään. 

Pari lääkekokeilua

Nyt tuntuu että on taas energiaakin.

Olen kamppaillut nukahtamisvaikeuksien kanssa kuukausia, ainakin siitä lähtien kun muutettiin tähän eli maalis-huhtikuusta lähtien. Riippumatta siitä, mihin aikaan olen mennyt nukkumaan, olen pyörinyt tunteja valveilla. Aivan liian usein olen nukahtanut vasta sen jälkeen, kun miehen herätyskello on soinut klo 05.30, ja herännyt jo 7-8 aikaan E:n kanssa. Yöunet ovat olleet keskimäärin 3-6 tuntia yössä. Ja kun olen nukahtanut, en ole yön aikana herännyt mihinkään. Mies on joutunut heräämään E:n kanssa öisin, joka yö. 

Aiemmin pystyin kuitenkin elämään asian kanssa, sillä enhän päivisin tehnyt mitään ihmeellistä. Sitten alkoi koulu, ja kun takana oli 3h yöunet ja edessä 8 tunnin koulupäivä ja 30 minuutin ajomatkat suuntaansa, päätin etten halua lähteä riskeeraamaan vaan tarvitsen apua ongelmaani. Pyysin melatoniinia, sillä jos olen oikein ymmärtänyt, se on aikalailla luonnontuote, eikä oikein huvita kiskoa kiduksiini enää yhtään enempää lääkeainesörsseleitä kuin on pakko (ja viimeisimman kipulääkekokeilun jälkeen huvittaa vielä vähemmän!). Lisäksi olen kuullut tutuilta todella paljon hyviä kokemuksia melatoniinista.

Ensimmäinen kokeilu meni vähän puihin, sillä toinen uusi lääke aiheutti mulle niin pahan rintakivun ja hengenahdistuksen, että mies soitti lopulta ambulanssin. Meillä on sukurasitteena paljon sydänongelmia, ja perinnöllisten tekijöiden kautta mullakin on suuri riski saada sydäninfarkti nuorena (alle 50v), vaikkei ehkä ihan näin nuorena kuitenkaan. Mutta tuon lisäksi mun elimistö on ollut todella kovilla pitkään jatkuneen stressin, unettomuuden ja alipainon takia, että lähettivät hätäkeskuksesta ambulanssin ihan vain varmuuden vuoksi, vaikka eivät mitään sydänperäistä varsinaisesti epäilleetkään. Noh, sydänfilmin mukaan sydän oli kunnossa (vaikkei se tietenkään kaikkea kerro), pulssi hyvä, verenpaine hyvä, keuhkot hyvät joten mitä lie sitten ollut. Enpähän syö sitä lääkettä enää toista kertaa - eikä mun olisi alun alkaenkaan pitänyt edes kokeilla, sillä lääkeseloste kehoitti välttämään jos sydänongelmia tai riski niihin, mutta sillä hetkellä muhun sattui niin paljon että olisin voinut ryöstää apteekin, mahdolliset haittavaikutukset eivät paljoa painaneet.

Ja takaisin melatoniiniin - toinenkin kokeiluilta meni puihin, varmaan koska join epähuomiossa kahvia sen ottamisen jälkeen. Mutta kolmas ilta, ai että! Pian ottamisen jälkeen alkoi väsyttää, enkä edes muista milloin olen mennyt niin aikaisin nukkumaan viimeksi! Nukahdin parissa minuutissa, heräsin yöllä antamaan E:lle juotavaa, nukahdin uudestaan, heräsin aamulla virkeänä. Nyt takana on muutama onnistunut yö melatoniinin kanssa, ja jaksan paljon paremmin. Ja mikä parasta, kipukynnyskin on heti noussut, enkä ole tarvinnut kipulääkkeitäkään samalla tavalla =)