No mitäpä tänne kuuluu?

Hyvää, oikein hyvää. Tahaton blogitauko venähti aivan liian pitkäksi, kun en jaksanut ajatella, en vaan saanut tuotettua yhtään järkevää lausetta. Kärsin ihan kuolettavan kamalista univeloista, hyvä jos muistin nimeänikään yhdessä vaiheessa, mutta nyt on velat kaikki nukuttu pois.

Selkä ei ole enää liiemmin haitannut elämää, lähes kivutonta kautta on kestänyt viime keväästä asti, yli puoli vuotta! Silti tiedostan, että se on tikittävä aikapommi, joka voi laueta koska vaan, ja pelkään sitä kuollakseni. Pyrin liikkumaan paljon, kiinnittämään huomiota asentoihin ja ottamaan rennosti. Elämään päivän kerrallaan ja nauttimaan jokaisesta kivuttomasta päivästä. 

Mielikin voi hyvin, mutta lopulta siihen tarvittiin kuitenkin loääkkeellistä apua. Syksyn tullen alkoi taas masentamaan, ja lääkitys aloitettiin, jottei masennus pääse yhtä pahaksi kuin aiemmin. Nyt olen taas oma ihana, mahtava itseni, ja voi luoja kuinka nautinkaan tästä! Vaikka tietämättömät leimaavatkin itserakkaaksi ja ylimieliseksi - piru vie, mä olen käynyt niin pohjalla, että mulla on oikeus iloita nykytilanteesta ja kailottaa sitä vaikka koko maailmalle jos niin haluan!

Lopetin itseni lihottamisen, sillä se alkoi stressaamaan ja hallitsemaan ajatuksia liikaa. Pyrin syömään säännöllisesti, proteiinipitoisesti, terveellisesti, monipuolisesti. Pyrin liikkumaan paljon. Mutta en vahtaa jokaista suupalaa enkä puntarin näyttöä. Paino nousee jos on noustakseen ja jos ei se nouse, niin sitten saan luvan kelvata muillekin tällaisena. 

Töitä ei ole löytynyt, vieläkään. Se on todella turhauttavaa. Onneksi on sentään yksittäisiä keikkoja ja projekteja, että pääsee edes vähän työn makuun, ja niiden myötä toivottavasti aukeaa uusia ovia. 

E on rauhoittunut. Siis niin paljon, kuin mahdottoman energinen pikkulapsi vaan voi rauhoittua. Pahin uhma on poissa, vaikka oma tahto tuolla pikkuprinsessalla onkin todella voimakas - mutta mitä muuta voi olettaakaan, kun sekä isä että äiti ovat molemmat temperamenttisia jääräpäitä? Eipähän ainakaan jää tyttö kovin helpolla muiden jalkoihin.

Parisuhde voi hyvin, vaikka aika-ajoin räiskähteleekin. Jokunen viikko sitten tuli täyteen huima viisi vuotta yhdessä!

Myös raha-asiat ovat vihdoin mallillaan. Rästilaskut maksettu, ja varaa on muuhunkin kuin euron kalapuikkoihin (*huuto-oksennus*), vaikkei tässä edelleenkään pääse rikastumaan.

Kaikenkaikkiaan elo on ollut aika auvoisaa - olen saanut muutaman uuden ystävän ja pystynyt tekemään asioita, joita haluan tehdä, olen voinut vihdoinkin olla sellainen äiti lapselleni kuin olen aina halunnut olla. Olen nauttinut joka hetkestä. Ikäviäkin asioita on toki sattunut - muutaman mainitakseni, teloin polveni ja se melkein leikattiin, ja koiralla oli alkava kohtutulehdus, mutta molemmista onneksi selvittiin säikähdyksellä - mutta niitä tarvitaan, jotta osaa nauttia hyvistä asioista entistäkin enemmän.

Mutta mitä kuuluu sinne ruudun toiselle puolelle?

Kuntoutus/ työkyvyn määritys

Tapasinpa siis roiman joukon erinäisiä hoitoalan henkilöitä.

Toimintaterapeutin kanssa etsittiin mulle sopivaa työtuolia ja käytiin läpi sen hankkimiseen liittyviä juttuja. Jonkun verran puhuttiin myös muista apuvälineistä ja asennon tukemisesta esim. autolla ajaessa.

Fysioterapeutin kanssa käytiin läpi mun liikuntakykyä. Mulle jäi vähän sellainen tunne, että hän epäili vian olevan lähinnä korvien välissä - suoriuduin kaikista liikkeistä ihan kevyesti eikä niiden tekeminen edes sattunut - ja että olen laiska ja pelkuri. Kokeiltiin kinesioteippausta, ensin korjaamaan alaselän asentoa ja myöhemmin myös olkapäiden. 

Psykologin kanssa juttelin muutamaan otteeseen. Psyykkistä suorituskykyä mittaavissa testeissä (matematiikkaa, logiikkaa, muistitehtäviä, luetunymmärtämistä, jne) pärjäsin hyvin, keskivertoa paremmin. Kuulemma mulla todella olisi lahjoja haaveilemalleni alalle. Hän piti mua fiksuna, luovana, lahjakkaana ja älykkäänä ja suositteli psykoterapiaa.

Sosiaalityöntekijänkin tapasin pari kertaa. Hänen kanssaan pohdimme tukiasioita, perhetilannetta, tulevaisuudensuunnitelmia ja yleisesti elämänlaatua. Hänen ansiostaan tiedän nyt, mistä haen tukea jos Kela edelleen näyttää persettä peukun sijaan, ja ehkä nyt maltan myös vain olla ja keskittyä itseeni. Ja arvostaa entistäkin enemmän miestä, joka on sitkeästi pysynyt rinnallani kaiken tämän keskellä.

Psykiatri oli sitä mieltä, että jo yksistään psyykkisten ongelmien takia en ole ollut työkykyinen elokuussa, en ole sitä nyt enkä tuile olemaan vielä pariin kuukauteen.

Fysiatri kokoaa tämän kaiken yhteen ja kirjoittaa sen perusteella b-lausunnon. B-lausunto tulee kuulemma puoltamaan sairauspäivärahan saamista aina takautuvasti elokuusta lähtien ja suosittelemaan sen jatkamista toukokuun loppuun saakka. Työkyvyttömyyden ensisijaiset syyt ovat psyykkisiä, mikä on toisaalta hieman hassua - ne psyykkiset kun johtuu nimenomaan fyysisistä vaivoista - mutta toisaalta taas ei.

Pääkoppaa tullaan jatkossa hoitamaan psykiatrisella polilla, fysioterapia jatkuu kunnan terveyskeskuksessa, ravitsemusterapeutille täytyy mennä painon seurantaa varten. Kivun hoito taas siirtyy kipupolille. Kivun aiheuttajalle itselleen ei ole mitään tehtävissä ennen kuin saan painon hilattua normaalilukemiin - ja uskokaa tai älkää, mutta olen ihan toden teolla yrittänyt.

Epäilemättä kuntoutus/ työkyvyn määritys oli tarpeellinen, mutta jäin miettimään, pitivätkö he mua sittenkin vain mielenvikaisena?

Mitähän muuta tuosta reilusta viikosta voisi sanoa - tutustuin muutamaan ihmiseen joista toivon kuulevani jatkossakin, tulin "kevyestä" aamujumpasta todella kipeäksi, iltaisin oli enimmäkseen tylsää ja öisin nukutti, ruoka oli hyvää. 

Kelpaamattomuus

Vihdoin ja viimein Kela päätti sairauspäivärahasta. Anomus hylättiin, sillä en ole työkyvytön - ainakaan ennen kuin toisin todistetaan. Kelan asiantuntijalääkäri haluaa itse tutkia, Turussa kaksi viikkoa ennen kun sairausloma loppuu. Anteeksi vaan mutta en nyt oikein ymmärrä mitä järkeä tuossa on - ensinnäkin, Turkuun on aika paljon pidempi matka kuin pystyn matkustamaan ja se myös lukee ihan jokaikisessä paperissa, ja toiseksi, jos en ole työkyvytön sen perusteella, mitä tilanne oli sairausloman alussa eli kaikkein huonoimmillaan, miten ihmeessä olisin sitä puoli vuotta levänneenäkään? Vituttaa mennä, koska tulen reissusta tosi kipeäksi, lisäksi varmaan leimaavat mut mielisairaaksi anorektikko-teeskentelijäksi eivätkä siltikään anna rahaa mutta pakko se on kai edes yrittää.

Niin tyhmältä kuin tämä varmaan kuulostaakin, romahdin ihan totaalisesti kun luin Kelan kirjeen, otin päätöksen henkilökohtaisena ihmisoikeusloukkauksena ja itkin koko päivän. Olin juuri kadottanut työllä ja tuskalla lihotuista viidestä kilosta neljä ja palannut takaisin lähtöpisteeseen, itsetunto ja taistelutahto jo valmiiksi pohjamudissa, miettinyt ja murehtinut koko joulukuun maailman menoa ja siis muutenkin aika herkillä, eli älkää naurako siellä ruudun toisella puolen. Olin viikkokaupalla potenut suurta ahdistusta, sillä koin (koen) sairaana ihmisenä olevani yhteiskuntakelvoton hylkiö, kaikkien vihaama loinen joka elää toisten maksamilla verorahoilla ja makaa perse homeessa kotona samaan aikaan kun pieni lapsi, jonka kuuluisi olla kotihoidossa, on päiväkodissa toisten hoidettavana. 

Olen potenut suurta ahdistusta siitä, että en kelpaa mihinkään. Vaikka olen saanut pahimmat kivut pois, en ole saanut itseäni kuntoon (sitä varten täytyy lihoa, jotta minulla olisi jotain, mitä muuttaa lihaksiksi jotka tulevat selkärankaa, ja olen kyllä ihan tosissani yrittänyt). En ihan oikeasti ole siinä kunnossa, että pystyisin palaamaan koulunpenkille, sillä en mistään taukojumpista huolimatta kykene säännölliseen istumiseen juuri ollenkaan vaan tulen jo muutamasta tunnista todella kipeäksi. 

En ole myöskään siinä kunnossa, että voisin mennä töihin - uskokaa pois, jos vain voisin niin menisin riemusta kiljuen vaikka lapioimaan paskaa talon alle, ansaitsemaan itse oman elantoni - ja vaikka voisinkin, kuka minut ottaisi? Olen ollut kaksi vuotta pois työelämästä, enkä voisi viimeistä puolta vuotta selittää millään muulla kuin sairauslomalla. Eikä kukaan halua ottaa työntekijää, joka on ollut juuri pitkällä sairaslomalla, etenkään jos hän on edelleen sairas ja jää mahdollisesti pian uudelle sairauslomalle. 

En voi hoitaa lasta kotona ja nostaa kotihoidontukea, sillä täysipäiväinen lastenhoito ottaa fyysisesti todella koville ja vetää minut äkkiä niin huonoon kuntoon, etten pian kykene nousemaan sängystä, tarjoamaan lapselle säännöllistä päivärytmiä ruoka-aikoineen ja ulkoiluineen, virikkeistä ja leikkiseurasta puhumattakaan. Siitä olisi lapsen etu kaukana, ja vaikka se kirpaiseekin etten kelpaa edes kunnon äidiksi, E on elämäni valo ja haluan hänen parastaan. Valitettavasti 3-4 päivää per viikko päiväkodissa puolipäiväisenä on hänelle ja minulle parempi, ja jaksan loppuviikon hänen kanssaan oikein mainiosti. 

Ymmärtänette siis, että olen varsin kiperässä tilanteessa, sillä mieheni tulot eivät riitä yksinään meitä kunnolla elättämään vaikka olemme tinkineet kaikesta ja venyttäneet euroja oikein olan takaa. Valitettavasti vaan minunkin täytyisi saada edes jotain tuloja, edes parisataa kuussa. Ja nyt Kela sanoo, etten kelpaa edes sairauslomalle (ihmettelenpä vaan sitä, että kuka muka sitten kelpaa), ette uskokaan miten turhalta se saa minut tuntemaan itseni! Minun kaltaisia ihmisiä ei pitäisi olla, jokaisen työikäisen pitäisi kyetä elättämään itsensä. Vaan jos siihen ei kykene, mikä neuvoksi?

Muutaman päivän itseäni keränneenä alan pikkuhiljaa löytämään jo jonkinlaista taistelutahtoa taskun pohjalta ja miettimään, mitä tässä voisi tehdä. Onko ideoita? (huoraamaan en ala, turha edes ehdottaa, koska ensinnäkin, kukaan ei halua panna luurankoa ja  toiseksi, näillä kivuilla se seksikään ei aina ole ihan itsestäänselvää, ja silloin kun siihen pystyy, haluan ensisijaisesti nauttia siitä aviomieheni kanssa). 

Joulun jääkaappitaide

Tulee muuten käytyä jääkaapilla paljon useammin silloin, kun sen ovi on kivannäköinen! Vaikka vaaka onkin eri mieltä, ahkerasta pakkolihiksestä huolimatta pari kiloa on päässyt tippumaan. Hmm... ehkä olen syönyt liian vähän Ben&Jerry'siä?

Pikapikaa

En ole liiemmin jaksanut ajatella, ja kirjoittaminen vaatii niin hirveästi aivotyötä!

Isäinpäivä tuli ja meni, E oli askarrellut päiväkodissa lahjaksi oikein hienon pahvisen kravatin jota mies piti ylpenä kaulassaan koko päivän.

Olen pikkuhiljaa alkanut pohtimaan joulua. Taloudellinen tilanne aiheuttaa hieman päänvaivaa, mutta kieltäydyn ottamasta paineita. Ensimmäiset piparit tehtiin ja syötiin jo lokakuussa, ja koristeitakin on pikkuhiljaa ilmaantunut sisustukseen. Lahjaruljanssi alkaa olla hyvällä mallilla (ainakin ajatuksen tasolla) ja olenpa onnistunut haalimaan uusia joulukoristeitakin niiden tilalle, jotka eivä selvinneet kunniallisesti viime joulusta ja E:n uteliaisuudesta.

E on ollut paljon kotona arkipäivisin, sillä pyöräilymatkat ees taas ottavat pidemmän päälle aika koville ja ajokortin vanhennuttua olen väliaikaisesti kortiton. Kotipäivinä ollaan piirretty (alimman kuvan piirrä ja arvaa -leikistä kunnia kuuluu kylläkin miehelle), katsottu Mikki Hiiren kerhotaloa ja Pikku Kakkosta kyllästymiseen asti, leikitty ja tehty kaikkia kotijuttuja. 

Kipu on pahentunut, järkyttävät kipuaallot palanneet ja iskias alkanut vaivaamaan toden teolla, erityisesti öisin. Voisi kai sanoa, että hermo on vähän kireellä =)

Psyykkiset oireet sitä vastoin ovat helpottuneet huomattavasti ja olen pitkästä aikaa jaksanut pitää yhteyttä ihmisiin! Paino on myös jatkanut nousua ja nyt ollaan jo melkein puolivälissä kohti normaalia!

Tämmöistä pikapäivitystä tällä kertaa, postattavaa riittäisi laidasta laitaan kunhan vaan kestäisin istua tarpeeksi pitkään =)

Todistusaineistoa

Vielä kuukausi sitten vyö oli niin kireällä kuin mahdollista ja silti liian löysä - vaan nyt siihen on matkaa kaksi (3 äskeisen B&J-purkillisen jälkeen) reikää! Nyt pysyy jo ne toiseksi pienimmät farkutkin jotenkuten jalassa ilman vyötä. Kasvot ovat pyöristyneet entisestään ja kuulemani mukaan takamus ja reidetkin ovat paljon aiempaa muhkeammat =)

Pari viikkoa sitten vaaka näytti +2kg eli kilon viikkovauhtia, nyt en ole uskaltautunut vaa'alle mutta arvelen painon nouseen siitä ehkä sen 1-2kg. Vielä on matkaa, mutta pakkolihis on lähtenyt hyvin käyntiin!

Lihomisprojektista kerron tarkemmin kunhan jaksan, tämäkin on niin piiiitkä juttu!

Ajantasalle

Kirjoitin tämän jo tiistaina, mutta netti tökkäisi enkä ole sen jälkeen istunut kotikoneella jonne tämän tallensin tiedostoihin, joten tässä siis vähän blogin ajantasalle päivittämistä!

Vanhempieni luona oltiin muutama päivä. Mulle se oli todella rankkaa, mutta ehdottomasti sen arvoista. Kotona odotti pirteä ja levännyt mies, oma itsensä. Parisuhde on voinut sen jälkeen paremmin. Myöskin E on mummolareissun jälkeen ollut paljon iloisempi ja puheliaampi, tytöstä on kuoriutunut oikea papupata.

Tultuamme kotiin vanhempieni luota miehellä alkoi heti loma. Kävimme uittamassa tyttöä järvessä ekan kerran, ja voi miten paljon E tykkäsikään! Kävimme Sipoossa pienellä mökkivierailulla, Kotkassa moikkaamassa E:n kummitätiä ja hakemassa minulle uuden tatuoinnin, kävimme Loimaalla hakemassa uuden työpöydän. Mies ja tyttö kävivät kaksistaan mökkeilemässä, minä näiin ystäviäni.

Loman jälkeen aloitettiin päiväkotitutustuminen. Ensin hoitaja tuli tänne meille kylään, tutustumaan tyttöön, sen jälkeen käytiin muutaman päivän ajan päiväkodilla. Tutustuminen jäi aivan liian lyhyeksi omaan makuuni, mutta minkäs teet, jäi vähän viime tippaan kun se kauan kaivattu päivähoitopäätös olikin lojunut postipinossa juhannuksesta lähtien. Saatiin päivähoitopaikka aika kaukaa, mutta juuri sopivasti koulumatkani varrelta (riippumatta siitä, kuljenko junalla vai autolla), ja saatiin myös aikaistettua hoidon alkamispäivää. Viime viikon keskiviikkona oli ensimmäinen virallinen hoitopäivä, ja E on pärjännyt todella hyvin. Tytön laittaminen hoitoon näin pienenä (16kk iässä) oli mulle kova paikka, mutta tiesin sen olevan parempi niin, meille molemmille. Vaikka päiväkotia on takana vasta alle viikko, rohkenen sanoa, että se on tehnyt E:lle todella hyvää!

Ja sitten se koulu. Se alkoi myös viime keskiviikkona, ja osoittautui heti torstaina liian raskaaksi. Perjantaina meillä ei ollut koulua ollenkaan. Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä en saanut univaikeuksieni takia nukuttua silmällistäkään, koulupäivä olisi ollut täydet 8 tuntia ja päälle 30 minuutin ajomatkat suuntaansa - katsoin viisaammaksi mennä lääkäriin pyytämään nukkumisapua. Olisin saanut elokuun loppuun asti sairaslomaa, mutta otin vain kolme päivää, etten jää heti kättelyssä kauheasti jälkeen muista. Soitin ryhmänohjaajalleni, joka oli jo pitänyt lupaamansa palaverin terveydenhoitajan kanssa ja alustavasti näyttäisi siltä, että opintoni venyvät kolmeen vuoteen (alkuperäinen opiskeluaika olisi ollut kaksi vuotta), lisäksi tämän jakson lukujärjestyksestä heitettiin muutama kurssi pois jotta sitä saatiin kevyemmäksi. Ihan kohta tapaan opon ja silloin lähdetään tekemään henkilökohtaista opetussuunnitelmaa, koska en terveystilanteeni takia kykene opiskelemaan samaa tahtia muiden kanssa.

Loppuviikosta kävin esittäytymässä terveydenhoitajalle, ja sekä hän että maanantainen lääkäri tarttuivat yhteen asiaan - painooni, josta olen itsekin huolissani. En kehtaa edes sanoa, kuinka vähän vaaka näytti. Kävin taas verikokeissa, tällä kertaa sieltä etsittiin mm. keliakiaa. 

Juoksutin myös ambulanssimiehiä saatuani mystisen hengenahdistus-rintakipu-minkälie kohtauksen uudesta kipulääkkeestä. 

Nyt E on kipeä, kummitäti tulee kohta hetkeksi kaitsemaan häntä kun itse käyn koulussa pyörähtämässä. Vähän meinaa olla kiirus, joten selitän mm. tuon ambulanssijutun tarkemmin myöhemmin!

Kasvissosekeittoa kahdelle

4 pientä perunaa kuutioituna

200g pakastevihanneksia

1 pieni sipuli

kasvisliemikuutio

ripaus valkopippuria

vettä sopivan vähän
kaveriksi keitettyä kananmunaa

Silloin kun en kärsi ruokahaluttomuudesta (stressi), pyrin kiinnittämään mahdollisimman paljon huomiota syömisiini, syömään monipuolisesti ja ennen kaikkea säännöllisesti. Puhelin hälyttää tasaisin väliajoin merkiksi E:n ruoka-ajoista, ja silloin koitan tunkea itsekin jotain suuhuni, jos ei muuten niin edes siksi että näyttäisin hyvää esimerkkiä tyttärelleni. Luonnollisesti syön myös paljon Ben&Jerry'siä ja sen ansiosta on tainnut takamus leventyä hitusen.

Yleensä P hoitaa meillä ruuanlaiton ja minä leipomisen. Leivon lähes päivittäin ja teen suurimman osan syömästämme leivästä itse. Silloin joskus kun innostun kokkaamaan, teen ruokaa mutuntumalla fiilispohjalta, joten reseptikin on sen mukaisesti epämääräinen =)

Fysiatri

Viime aikoina mun kivut ovat saaneet jälleen kerran aivan järjettömät mittasuhteet. Juhannuksena aloitetut uudet kipulääkkeet eivät kauaa auttaneet, kun kipu jo puski läpi ja salpasi hengityksen - siinä siis yksi syy niin vaisuun meininkiin. Viikko sitten soitin fysiatrian poliklinikalle itku kurkussa ja sain ensimmäisen vapaan ajan fysiatrilleni, täksi päiväksi.

Muutamien taivutusten sekä kipupiirrosten vertailun jälkeen fysiatri oli kovin vaitonainen. Oireet viittasivat siihen, että välilevynpullistuma olisi ennallaan, vielä 11 kuukauden jälkeen toteamisesta, mikä taas sotii lopputalven ortopedin havaintoja vastaan. Lisäksi fysiatrikin oli jo huolissaan mun painosta.

Siispä huomenna aamulla kiireen vilkkaa labraan, jossa katsotaan peräti 13 eri asiaa, mm. kilpirauhaset, sokerit ja tulehdusarvot. Ja huomenna illalla magneettikuvauksiin selvittämään, miksi tässä missään ei ole mitään järkeä.

22

Kumma, miten paljon sitä voikaan vanhentua parissa vuodessa, niin sisäisesti kuin ulkoisesti. Ja rakenteellisesti, vasta hetki sitten mulla ei ollut mitään ja nyt on vaivat kuin vanhuksella =)

2010 ALKUVUOSI:

Tämä on varmaan ainoa vanha kuva musta naama peruslukemilla!

2011 ALKUVUOSI/ LOPPURASKAUS:

& taattu kännykkäkameralaatu =)

2012 KESÄ:

HUOMASIKO KUKAAN MUU EROA?

Se kipinöinti ja elämäniloisuus ei tallennu enää kuviin eikä teksteihin, vaikka sitäkin on jäljellä edelleen, se on vain huolella piiloutunut. Hoidan sitä pilateksella ja musiikilla päivittäin, ja voin päivä päivältä paremmin. Painokin nousee hiljalleen, vaikka ylimpiin kuviin on edelleen 8kg matka. Ehkä tämä tästä, pikkuhiljaa?

Tänään mittarissa tasan 22 vuotta.

Päivän ilostuttajat

Kiloja on karissut vähän turhankin reippaasti. Raskauskiloja tuli silloin hieman päälle 16kg, enkä yrittänyt grammaakaan tiputtaa mutta niin vaan lähti kaikki ja vielä vähän lisääkin. Koska vaatekoko pieneni huomattavasti, suurin osa vaatteista päätyi ystäville ja jäljelle jäävistä vielä yli puolet odottaa epätoivoisesti päivää, jolloin olen taas tarpeeksi iso niihin. Vaatekaupoista löytyy harmillisen vähän vaatetta, joka olisi vaatimaani kokoa (32/ XS). Lastenosastolta kyllä, mutta ensinnäkin niissä on yleensä aivan liian lapsellisia yksityiskohtia makuuni, ja toiseksi olen useimpiin liian pitkä. En myöskään viitsi syytää suuria summia vaatekaappini sisältöön, sillä toiveissa todellakin on saada  sitä massaa vähän lisää. Siispä ilostun suuresti, kun löydän jotain sopivaa, sopivaan hintaan!

Shortsit The Paper Sun/ Nelly.com, kiitokset postimiehelle joka ne toimitti. Ryppyiset, koska silityslauta on muuton jäljiltä luultavasti ulkovaraston perimmäisessä nurkassa eikä huvittunut aloittaa arkeologisia kaivauksia sen takia! 

Myöskin E:n uusi sanayhdistelmä ilahduttaa: kiika - kiija - kitta (koira, kirja, kissa). Ja kakka. Ei tarvitse enää kulkea nenä kiinni toisen pyllyssä, kun neiti ilmoittaa ihan itse, milloin on vaipassa tavaraa.

***

Mies kävi eilen illalla varta vasten tankkaamassa auton, jotta pääsisin tänään hammaslääkäriin. Arvatkaa vaan, lähtikö se aamulla väärällä autolla töihin? No, voin kyllä ihan rehellisesti sanoa ettei yhtään haittaa, vaikka hammaslääkäri siirtyikin parilla viikolla! Vieläkin suu kipeänä viisaudenhampaan poistosta, enkä ole muutenkaan kauhean innoissani yhtään mistään, mihin liittyy sana "lääkäri".

Kohta kuitenkin pilatestunnille. Toivottavasti saan sen myötä takaisin aamuisen energisyyteni ja jaksaisin tehdä tänään vielä töitäkin, sillä en oikeastaan ole vielä edes aloittanut ja deadline painaa päälle...