Kultaharkot ja herkkusienet

Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, vaikeudet vahvistaa ja niiden myötä huomaa, ketkä ovat niitä todellisia ystäviä. Mulla meni kuukausia, reilusti yli vuosi aika sumussa - välillä huonommin ja välillä vähän vähemmän huonommin. En yksinkertaisesti jaksanut ylläpitää sosiaalista elämää, sillä arki oli yhtä taistelua ja pienetkin asiat vaativat suuria ponnistuksia. Nyt olen vihdoin ja viimein saanut kaivettua itseni ylös kuopasta, vaikka olenkin edelleen yltäpäältä multainen. Olen alkanut taas lämmittelemään välejä muihin ihmisiin ja kuromaan kiinni välimatkaa.

Ensinnäkin, olen saanut huomata, että moni vanha ystävä on entinen ystävä. En syytä heitä siitä, onhan tässä ollut pitkä radiohiljaisuus jolloin en ole ollut jakamassa toisen iloja ja suruja, suuria ja pieniä hekiä. En ole edes jaksannut liiemmin kysellä kuulumisia tai vastata niitä kysyttäessä, ja facebookin tykkäysnappiakin olen painanut aika heikosti. Olen kieltäytynyt kutsuista milloin milläkin tekosyyllä, sillä jostain syystä syy "en jaksa" ei ole riittävän hyvä syy edes sairaan ihmisen suusta kuultuna. Jostain syystä mulla ei ole oikein edes ikävä, heidän menetyksensä.

Sitten on ne, jotka kyllä yrittivät, mutta taisivat kyllästyä, kun jaxuhalit eivät parantaneetkaan mua. Yksi toisensa jälkeen he lakkasivat näkemästä ja kuulemasta ja siirsivät ällöihkupihkusiirappisokerihunaja-hinkkipinkkisydämensä toisiin keskusteluihin. Heitä mulla on ikävä, vaikka he eivät olekaan sittemmin vaivautuneet edes kysymään kuulumisia tältä toivottomalta tapaukselta - tyhmää, eikö? Vaikutan katkeralta, eikö?

Mutta, sitten on vielä ne ihan oikeat huipputyypit, ne todelliset pekonipallerot, herkkusienet ja kultaharkot jotka eivät menneet minnekään vaan joita jopa tuli muutamia lisääkin (ajatella, hyppäsivät suoraan tämän kaiken keskelle, mielenvikaista!) Ne, jotka eivät kiskoneet herneitä ainakaan henkitorveen saakka, koska en jaksanut pitää yhteyttä, eivätkä myöskään tuputtaneet tukeaan tukahduttavasti - he vain olivat. Tiesivät kai, että kaipaan entistä enemmän omaa rauhaa ja tietoisesti antoivat sitä, tai olivat vain niin kiireisiä kukin omalla tahollaan etteivät enempään yhteydenpitoon ehtineet, tai sitten he eivät uskaltaneet tehdä mitään mihinkään suuntaan koska tiesivät, millainen olen ärsytettynä - yhtä kaikki, tiesin (melkein) koko ajan heidän olevan ihan vieressä valmiina kuuntelemaan, auttamaan ja ottamaan vaikka ne kiukutkin vastaan ja puhumaan järkeä. Siinä he olivat, ja ovat edelleen, hyväksyvät mut kaikkine taisteluarpineni. Ja voin kertoa, että olen onnellinen, kun voin taas olla läsnä, jakamassa iloja ja suruja, suuria ja pieniä hetkiä heidän elämässään. 

No mitäpä tänne kuuluu?

Hyvää, oikein hyvää. Tahaton blogitauko venähti aivan liian pitkäksi, kun en jaksanut ajatella, en vaan saanut tuotettua yhtään järkevää lausetta. Kärsin ihan kuolettavan kamalista univeloista, hyvä jos muistin nimeänikään yhdessä vaiheessa, mutta nyt on velat kaikki nukuttu pois.

Selkä ei ole enää liiemmin haitannut elämää, lähes kivutonta kautta on kestänyt viime keväästä asti, yli puoli vuotta! Silti tiedostan, että se on tikittävä aikapommi, joka voi laueta koska vaan, ja pelkään sitä kuollakseni. Pyrin liikkumaan paljon, kiinnittämään huomiota asentoihin ja ottamaan rennosti. Elämään päivän kerrallaan ja nauttimaan jokaisesta kivuttomasta päivästä. 

Mielikin voi hyvin, mutta lopulta siihen tarvittiin kuitenkin loääkkeellistä apua. Syksyn tullen alkoi taas masentamaan, ja lääkitys aloitettiin, jottei masennus pääse yhtä pahaksi kuin aiemmin. Nyt olen taas oma ihana, mahtava itseni, ja voi luoja kuinka nautinkaan tästä! Vaikka tietämättömät leimaavatkin itserakkaaksi ja ylimieliseksi - piru vie, mä olen käynyt niin pohjalla, että mulla on oikeus iloita nykytilanteesta ja kailottaa sitä vaikka koko maailmalle jos niin haluan!

Lopetin itseni lihottamisen, sillä se alkoi stressaamaan ja hallitsemaan ajatuksia liikaa. Pyrin syömään säännöllisesti, proteiinipitoisesti, terveellisesti, monipuolisesti. Pyrin liikkumaan paljon. Mutta en vahtaa jokaista suupalaa enkä puntarin näyttöä. Paino nousee jos on noustakseen ja jos ei se nouse, niin sitten saan luvan kelvata muillekin tällaisena. 

Töitä ei ole löytynyt, vieläkään. Se on todella turhauttavaa. Onneksi on sentään yksittäisiä keikkoja ja projekteja, että pääsee edes vähän työn makuun, ja niiden myötä toivottavasti aukeaa uusia ovia. 

E on rauhoittunut. Siis niin paljon, kuin mahdottoman energinen pikkulapsi vaan voi rauhoittua. Pahin uhma on poissa, vaikka oma tahto tuolla pikkuprinsessalla onkin todella voimakas - mutta mitä muuta voi olettaakaan, kun sekä isä että äiti ovat molemmat temperamenttisia jääräpäitä? Eipähän ainakaan jää tyttö kovin helpolla muiden jalkoihin.

Parisuhde voi hyvin, vaikka aika-ajoin räiskähteleekin. Jokunen viikko sitten tuli täyteen huima viisi vuotta yhdessä!

Myös raha-asiat ovat vihdoin mallillaan. Rästilaskut maksettu, ja varaa on muuhunkin kuin euron kalapuikkoihin (*huuto-oksennus*), vaikkei tässä edelleenkään pääse rikastumaan.

Kaikenkaikkiaan elo on ollut aika auvoisaa - olen saanut muutaman uuden ystävän ja pystynyt tekemään asioita, joita haluan tehdä, olen voinut vihdoinkin olla sellainen äiti lapselleni kuin olen aina halunnut olla. Olen nauttinut joka hetkestä. Ikäviäkin asioita on toki sattunut - muutaman mainitakseni, teloin polveni ja se melkein leikattiin, ja koiralla oli alkava kohtutulehdus, mutta molemmista onneksi selvittiin säikähdyksellä - mutta niitä tarvitaan, jotta osaa nauttia hyvistä asioista entistäkin enemmän.

Mutta mitä kuuluu sinne ruudun toiselle puolelle?

Kyllä tämä tästä!

Minulle sopiva työ on aika kiven alla ja sähköposti tursuaa "kiitos mielenkiinnostasi, mutta valitettavasti emme valinneet sinua" -viestejä. Toisinaan lannistaa jo pelkkä ajatus siitä, että pitää taas lyödä perse penkkiin ja näpyttää taas menemään hakemuksia, joista suurinta osaa ei edes noteerata mitenkään. Koitan hokea itselleni, että mulle varmasti on juuri täydellinen työpaikka olemassa, mutta se ei vain ole vielä haussa. Mutta tiedättekö, olisi niiiiin paljon helpompaa vain iskeä hanskat tiskiin ja luovuttaa työnhaun kannalta. 

Olipa taas sellainen hanskat tiskiin -olo. Laitoin sitten luurit korville ja vähän tsemppimusiikkia soimaan ja ystävältä viikonloppuna saatua teetä kuppiin ("koska jotenkin sä tulit heti mun mieleen Pikku Myystä" - S). Työkkärin sivut auki ja tsädäm, sieltähän sitä taas löytyisi kaikkea kivaa! 

Mennään sitten eteenpäin vaikka sillä Pikku Myyn sisulla.

Sekakuulumispostaus

Arkipäivät ovat menneet aika peruskaavalla, joko syömistä, treenaamista ja työnhakua tai puistoilua E:n kanssa. 

Loppuviikosta ylitin itseni ja pakotin pakokauhuisen itseni salille silloin kun siellä oli muitakin - oli pakko, kun en keksinyt enää tekosyitä, ja kyllä kannatti. Ehkä uskaltaudun sinne tälläkin viikolla, kun ei se niin kamalaa ollutkaan. (Okei, se on fysioterapian kuntosali, ja siellä kaikki muutkin ovat kuntouttamassa itseään, joten onhan se nyt aika naurettavaa kammoksua sinne menemistä.)

Saatiin ystävältä ylläripaketti, joka sisälsi meidän näköisiä juttuja joihin hän oli törmännyt käydessään läpi tavaroitaan muuttoa varten. Paketissa oli mm. kaulakoru E:lle ja mulle tuo ihana, kuvassakin näkyvä Hello Kitty -toppi.

Koska viimeiset ties kuinka monta viikonloppua ollaan ravattu ties missä, haluttiin pitää pieni hengähdystauko. Käytiin Linnanmäellä E:n vaarin ja mamman kanssa. Meillä kaikilla oli tosi hauskaa, erityisesti E:llä. Hämmästeltävää ja kummasteltavaa riitti, ja laitteet saivat aikaan ihania riemunkiljahduksia ja -kiherryksiä. Saatiin jopa muutama pieni kahdenkeskinen hetki miehen kanssa, kun isovanhemmat käyttivät E:tä laitteissa! Viikonloppuna saatiin myös muutama ihan kokonainen tunti kahdestaan (edellisestä kerrasta olikn jo useampi kuukausi), kun vietiin E pariksi tunniksi leikkimään serkkujensa kanssa. Olihan meillä juuri hääpäiväkin, joten oltiin niiiin ansaittu kahdenkeskistä aikaa. Ja kyllä, kerrankin viikonloppu oli leppoisa ja rentouttava, juuri sellainen kuin tarvittiinkin. 

Tänään E on kotona, koska en osannut aamulla päättää, onko hän flunssainen vai allerginen. Aamulla käytiin nuhanenän ja koiran kanssa yli tunnin mittaisella aamukävelyllä, nyt jumitan tietokoneella viidennen kahvikupillisen kanssa kun E katsoo Tuhkimoa. Illalla mennään vielä päiväkodin kevätjuhlaan, jos pieni vain suinkin jaksaa lähteä. Huomenna nukutaan koko päivä, tai ainakin toivossa on hyvä elää. 

Vähän ehkä nyt tämmöinen sekava postaus tällä kertaa, mutta hei - niin olen minäkin =)

Synttäreitä

Viikonloppuna juhlittiin E:n synttäreitä. Kutsuttiin paikalle kaikki tytön elämään aktiivisesti osallistuvat ihmiset, eli isovanhemmat, tädit, sedät ja parhaat ystävämme, ja kakku(j)a olikin jakamassa n. 20 ihmistä. Olin itse ainakin ihan onnesta soikeana, sillä muutamaa ystävääni en ollut nähnyt kuukausiin!

Jokaiselle kyselijälle vastattiin, ettei lahjalla ole väliä, mutta siitäkin huolimatta E sai mm. ihanan oravarepun, palapelejä, kirjoja, hiekkaleluja, sukkia, kaksi kylpytakkia (erikokoiset, onneksi), takin, duploja, Disneyn klassikkoelokuvia, Salama McQueen -pyyhkeen ja -muistitaulun, tarroja ja tarravihkon. Olen todella helpottunut siitä, että lahjaksi ei pahemmin tullut mitään krääsää, sekä myös siitä, ettemme vielä näidenkään synttäreiden jälkeen huku leikkimättömien lelujen tulvaan.

Nyt vaan odotellaan, että ilmat lämpenee entisestään ja päästään hiekkalaatikolle ja eväsretkelle ja järjestämään grillailusyöminkejä!

Mignon!

Tänään on ollut hymy herkässä. Aamupäivällä postimies koputti oveen ja antoi paketin - tietääkseni en ollut tilannut mitään joten oletin että siinä on autonosia miehelle, tai jotain vastaavaa. Kuitenkin siinä komeili mun nimi, joten kurkkasin pakettiin. Paperipallojen alta löytyi kymmenen huolellisesti pehmustemuoviin käärittyä Mignon-munaa, joilla ystäväni olivat päättäneet yllättää (kenties kyllästyttyään mun ruikutukseen?). Mä olen vieläkin aivan hämilläni, sillä eihän mulle satu tällaista koskaan. =)

Olen ihan käsittämättömän onnekas, sillä olen saanut elämääni monta ihanaa ihmistä.

Jumbo

Eilen E:llä oli kotipäivä. Aamupalan ja -piirrettyjen jälkeen käytiin ostamassa kahvia ja oltiin hetki pihalla, sitten lähdettiin Jumboon, treffaamaan ystävääni ja E:n kummitätiä. Pari tuntia pörrättiin ja juteltiin niitä näitä. Liukuportaat oli kiinnostavia ja hauskoja, leikkipaikka oli kiva ja Salama McQueen oli kaikkialla - myös Tiimarin katossa ja sille piti huutaa moneen otteeseen heihei kun lähdettiin.

Illalla mies kävi hakemassa mulle meille suklaamunia iltanaposteltavaksi. Nyt niitä on jääkaapissa ihan järkyttävästi. Ehkä pärjään niillä siihen asti, että Mignoneita löytyy taas? 

Mies lähti äsken saunomaan kavereidensa kanssa ja minä juon kahvia ja odottelen, että E herää päiväunilta. Sitten lähdetään hakemaan siskoa tänne illanviettoon =)

Juuri nyt

E opettelee kasaamaan vähän vaikeampaa palapeliä ja lastenhuoneessa vallitsee varsin italialainen tunnelma, kun väärinmenevät palat lentää päin seiniä. Istun vieressä ja autan tarvittaessa, juon päivän ensimmäistä kahvikupillista, juttelen ystävien kanssa facebookissa Leijonakuningasta siteeraten ja mokkapalat odottavat jäähtymistä ja kuorrutteen levittämistä keittiössä. 

Tänään pitäisi vielä siivota perusteellisesti, sillä huomenna tämän pienen kodin täyttää nauru ja ruuan tuoksu, kun ystävät saapuvat kuka mistäkin päin maailmaa tänne viettämään iltaa!

Pakettiylläri

Tämä päivä on ollut rankka - hain E:n kahdeltatoista, nukutin päiväunille reilu kolme tuntia, mies tuli töistä vasta tunti sitten. Eilinen ja toissapäivä olivat kutakuinkin samanlaisia joten olen jälleen kipeä, väsynyt ja ahdistunut, mutta ehkä tämä tästä.

Käytiin E:n kanssa pienellä iltakävelyllä ja uskaltauduin samalla postilaatikolle. Siellä oli pehmeä kirjekuori mun nimellä, hetken raksutti ennen kuin tajusin mistä on kyse. Ihana M oli lähettänyt ihanat villasukat!

Mitä minulle kuuluuuu?

Sairaslomaa on nyt takana kutakuinkin 4 viikkoa (enää 20 edessä!), ja tuntuu, että siitä on ollut jotain hyötyäkin. Yleisvointi on hieman parempi, sillä rasitusta on ollut paljon vähemmän. Olen varovaisesti alkanut tekemään taas kevyimpiä pilatesliikkeitä, eikä se satu enää kuten vielä pari viikkoa sitten, vaan tuntuu ihan hyvältä. 

Kuvituksena tällä kertaa E:n taannoiset junaleikit mummolassa =)

Olen alkanut myös pyöräilemään E:n kanssa. Vauhtihirmu tyttö tykkää niin mahdottomasti ja höpisee koko matkan omalla kielellään. Yksi parhaimpia juttuja pyöräilyyn liittyen on E:n mielestä varmaankin se, että pyörän kyydistä näkee autot niin paljon paremmin kuin auton takapenkiltä?

Koulukuviot ovat taas asteen selkeämpiä. Palaan siis kouluun 4. jakson alussa, eli helmikuussa, ja kun muut lähtevät työssäoppimaan 5. jakson ajaksi, minä suoritan sillä aikaa suuren osan missaamistani kursseista ja kirin muita aika paljon, syksyllä pitäisi olla taas suunnilleen mukana muun luokan menossa ja työssäoppimisen suoritan joskus myöhemmin - sen ei pitäisi olla mikään ongelma, koska periaatteessa mulla on vakituinen työpaikka jossa voin sen suorittaa. 

Ja olen jaksanut olla ihan hirveän sosiaalinen! Reilu viikko sitten oltiin Espoossa viettämässä iltaa, torstaina yksi ystävä kyläili tytärpuolensa kanssa (tytöillä on ikäeroa hieman alle puoli vuotta ja tykkäävät toisistaan ihan mahdottomasti!), perjantaina toinen ystävä poikkesi kahvilla juoruamassa ja vaihtamassa tavaroita, lauantaina nappasin pari muuta ystävää kyytiin ja ajettiin Lappeenrantaan viettämään iltaa ja yötä japanilaisittain.

Espoon reissusta (menomatka muutaman mutkan kautta 2h, ja itse ratin takana paluumatka 1h) tulin tosi kipeäksi, mutta suureksi yllätyksekseni matkat Lappeenrantaan ja takaisin, 3h suuntaansa ja minä siis kuskina, saivat aikaan vain jumiutuneet hartiat! Ehkä, ehkä tämä voisi olla pieni valonpilkahdus pitkän tunnelin päässä?

Mitä tähän voisi loppuun vielä sanoa? Paino nousee tasaista tahtia, parisuhde voi paremmin, mä voin päivä päivältä paremmin.

M.

Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Äitiyden ja erityisesti kipujen myötä monia ihmisiä on kaikonnut elämästäni - osa omasta tahdostaan, osa minun tahdostani. Eikä siihen liity sen suurempaa draamaa. Jotkut vain eivät ymmärrä tai edes halua ymmärtää, eikä musta ole enää ollut vääntämään joka asiaa rautalangasta. En ole liiemmin jaksanut pitää edes jäljelle jääneisiin ystäviin yhteyttä - he ovat tehneet sen puolestani, olleet tukena ja turvana. 

Ja niin hassua kuin se onkin, olen äitiyden ja jopa kipujen myötä saanut uusia ystäviä, kohtalotovereita jotka todella ymmärtävät mitä käyn läpi. Yksi heistä, ihana M., kävi kahvilla viikko sitten. Soitti ovikelloa kaksi paketillista Ben&Jerry'siä kainalossaan - tarvitseeko edes sanoa enempää? =)

Eilen aamulla purin tuntemuksiani eräässä vertaistukiryhmässä facebookissa. Ei mennyt aikaakaan, kun M soitti: "Moi, ootko kotona, voisin tuoda sulle testiin tämmöisiä ateriankorvike- ja proteiinijuomia joita otat sitten aina välipalaks!"

M on aina paikalla kun tarvitsen ystävää, eikä hän hössötä turhia kipujeni kanssa, vaan vain kuuntelee ja on läsnä - juuri niin kuin on parasta. Toivottavasti pystyn myös itse olemaan hänelle tukena aina tarvittaessa!