Kultaharkot ja herkkusienet

Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, vaikeudet vahvistaa ja niiden myötä huomaa, ketkä ovat niitä todellisia ystäviä. Mulla meni kuukausia, reilusti yli vuosi aika sumussa - välillä huonommin ja välillä vähän vähemmän huonommin. En yksinkertaisesti jaksanut ylläpitää sosiaalista elämää, sillä arki oli yhtä taistelua ja pienetkin asiat vaativat suuria ponnistuksia. Nyt olen vihdoin ja viimein saanut kaivettua itseni ylös kuopasta, vaikka olenkin edelleen yltäpäältä multainen. Olen alkanut taas lämmittelemään välejä muihin ihmisiin ja kuromaan kiinni välimatkaa.

Ensinnäkin, olen saanut huomata, että moni vanha ystävä on entinen ystävä. En syytä heitä siitä, onhan tässä ollut pitkä radiohiljaisuus jolloin en ole ollut jakamassa toisen iloja ja suruja, suuria ja pieniä hekiä. En ole edes jaksannut liiemmin kysellä kuulumisia tai vastata niitä kysyttäessä, ja facebookin tykkäysnappiakin olen painanut aika heikosti. Olen kieltäytynyt kutsuista milloin milläkin tekosyyllä, sillä jostain syystä syy "en jaksa" ei ole riittävän hyvä syy edes sairaan ihmisen suusta kuultuna. Jostain syystä mulla ei ole oikein edes ikävä, heidän menetyksensä.

Sitten on ne, jotka kyllä yrittivät, mutta taisivat kyllästyä, kun jaxuhalit eivät parantaneetkaan mua. Yksi toisensa jälkeen he lakkasivat näkemästä ja kuulemasta ja siirsivät ällöihkupihkusiirappisokerihunaja-hinkkipinkkisydämensä toisiin keskusteluihin. Heitä mulla on ikävä, vaikka he eivät olekaan sittemmin vaivautuneet edes kysymään kuulumisia tältä toivottomalta tapaukselta - tyhmää, eikö? Vaikutan katkeralta, eikö?

Mutta, sitten on vielä ne ihan oikeat huipputyypit, ne todelliset pekonipallerot, herkkusienet ja kultaharkot jotka eivät menneet minnekään vaan joita jopa tuli muutamia lisääkin (ajatella, hyppäsivät suoraan tämän kaiken keskelle, mielenvikaista!) Ne, jotka eivät kiskoneet herneitä ainakaan henkitorveen saakka, koska en jaksanut pitää yhteyttä, eivätkä myöskään tuputtaneet tukeaan tukahduttavasti - he vain olivat. Tiesivät kai, että kaipaan entistä enemmän omaa rauhaa ja tietoisesti antoivat sitä, tai olivat vain niin kiireisiä kukin omalla tahollaan etteivät enempään yhteydenpitoon ehtineet, tai sitten he eivät uskaltaneet tehdä mitään mihinkään suuntaan koska tiesivät, millainen olen ärsytettynä - yhtä kaikki, tiesin (melkein) koko ajan heidän olevan ihan vieressä valmiina kuuntelemaan, auttamaan ja ottamaan vaikka ne kiukutkin vastaan ja puhumaan järkeä. Siinä he olivat, ja ovat edelleen, hyväksyvät mut kaikkine taisteluarpineni. Ja voin kertoa, että olen onnellinen, kun voin taas olla läsnä, jakamassa iloja ja suruja, suuria ja pieniä hetkiä heidän elämässään.