No mitäpä tänne kuuluu?

Hyvää, oikein hyvää. Tahaton blogitauko venähti aivan liian pitkäksi, kun en jaksanut ajatella, en vaan saanut tuotettua yhtään järkevää lausetta. Kärsin ihan kuolettavan kamalista univeloista, hyvä jos muistin nimeänikään yhdessä vaiheessa, mutta nyt on velat kaikki nukuttu pois.

Selkä ei ole enää liiemmin haitannut elämää, lähes kivutonta kautta on kestänyt viime keväästä asti, yli puoli vuotta! Silti tiedostan, että se on tikittävä aikapommi, joka voi laueta koska vaan, ja pelkään sitä kuollakseni. Pyrin liikkumaan paljon, kiinnittämään huomiota asentoihin ja ottamaan rennosti. Elämään päivän kerrallaan ja nauttimaan jokaisesta kivuttomasta päivästä. 

Mielikin voi hyvin, mutta lopulta siihen tarvittiin kuitenkin loääkkeellistä apua. Syksyn tullen alkoi taas masentamaan, ja lääkitys aloitettiin, jottei masennus pääse yhtä pahaksi kuin aiemmin. Nyt olen taas oma ihana, mahtava itseni, ja voi luoja kuinka nautinkaan tästä! Vaikka tietämättömät leimaavatkin itserakkaaksi ja ylimieliseksi - piru vie, mä olen käynyt niin pohjalla, että mulla on oikeus iloita nykytilanteesta ja kailottaa sitä vaikka koko maailmalle jos niin haluan!

Lopetin itseni lihottamisen, sillä se alkoi stressaamaan ja hallitsemaan ajatuksia liikaa. Pyrin syömään säännöllisesti, proteiinipitoisesti, terveellisesti, monipuolisesti. Pyrin liikkumaan paljon. Mutta en vahtaa jokaista suupalaa enkä puntarin näyttöä. Paino nousee jos on noustakseen ja jos ei se nouse, niin sitten saan luvan kelvata muillekin tällaisena. 

Töitä ei ole löytynyt, vieläkään. Se on todella turhauttavaa. Onneksi on sentään yksittäisiä keikkoja ja projekteja, että pääsee edes vähän työn makuun, ja niiden myötä toivottavasti aukeaa uusia ovia. 

E on rauhoittunut. Siis niin paljon, kuin mahdottoman energinen pikkulapsi vaan voi rauhoittua. Pahin uhma on poissa, vaikka oma tahto tuolla pikkuprinsessalla onkin todella voimakas - mutta mitä muuta voi olettaakaan, kun sekä isä että äiti ovat molemmat temperamenttisia jääräpäitä? Eipähän ainakaan jää tyttö kovin helpolla muiden jalkoihin.

Parisuhde voi hyvin, vaikka aika-ajoin räiskähteleekin. Jokunen viikko sitten tuli täyteen huima viisi vuotta yhdessä!

Myös raha-asiat ovat vihdoin mallillaan. Rästilaskut maksettu, ja varaa on muuhunkin kuin euron kalapuikkoihin (*huuto-oksennus*), vaikkei tässä edelleenkään pääse rikastumaan.

Kaikenkaikkiaan elo on ollut aika auvoisaa - olen saanut muutaman uuden ystävän ja pystynyt tekemään asioita, joita haluan tehdä, olen voinut vihdoinkin olla sellainen äiti lapselleni kuin olen aina halunnut olla. Olen nauttinut joka hetkestä. Ikäviäkin asioita on toki sattunut - muutaman mainitakseni, teloin polveni ja se melkein leikattiin, ja koiralla oli alkava kohtutulehdus, mutta molemmista onneksi selvittiin säikähdyksellä - mutta niitä tarvitaan, jotta osaa nauttia hyvistä asioista entistäkin enemmän.

Mutta mitä kuuluu sinne ruudun toiselle puolelle?

Pihapuuhia ja hattu

lippis - Anttila

Tältä meidän päivät näyttää! E saa nyt lomailla, sillä kesän työkuvioista ei ole vielä tietoa. Ollaan oltu paljon tuossa pihalla naapuruston muiden pienten kanssa, tai menty lähipuistoon, tai kävelylle. Eilen käytiin aamupäivällä K-mummin kanssa kahvilla ja hattuostoksilla ja omalle pihalle leikkimään päästiin vasta iltapäivällä. Tälle päivälle suunnittelin jonkinlaista eväsretkeä. Varmaan aika perusjuttuja, mutta vitsit että on ihanaa, kun pystyy tekemään jotain tällaista! 

Äitienpäivää

Tämän vuoden äitienpäiväkorttiaskartelut =)

Eilen aamulla join aamukahvit sängyssä ja sain vihdoin avata paketin, jota olin jännittänyt jo ainakin keskiviikosta asti! Paketin avaaminen jännitti sen antajaakin, ja tyttö oli aivan onnessaan, kun papereista paljastui oikein hieno pannunalusta. =)

Käytiin pienellä kävelyllä kolmistaan, sitten lähdettiin viemään äitienpäiväkortteja. Hetki istuttiin miehen äidin luona ja lopulta vietiin ajoneuvointoilija-E katsomaan lähteviä lentokoneita. E oli niin intona, että hyppi ja pomppi ja kiljui ja taputti, ja selitti vielä tänään aamullakin isoista lentokoneista. 

Mulla olisi hei vaikka ja mitä kerrottavaa, mutta kauhea kiire koko ajan! 

Tankki täyteen ja Turkuun

Voin kertoa, ettei koskaan milloinkaan mikään ole ahdistanut puoliksikaan niin paljoa kuin nyt lähteminen. Kuntoutusja työkyvyn arviointi on varmasti hyväksi mulle ja koko perheelle, mutta sen kesto. Sijainti. Alustava arvio on 1-2 viikkoa, maanantain ja tiistain aikana kai selviää tarkemmin. Aivan liian kauan. Aivan liian kaukana. Mietin ihan tosissani, miten yksikään pienen lapsen äiti tai isä pystyy  vapaaehtoisesti jättämään lapsensa ja lähtemään itse viikoksi tai pariksi kauas lomalle?

Mies kyllä varmasti pitää E:stä hyvää huolta, ja hänellä on apunaan muita E:lle läheisiä ihmisiä. Mutta muistaako kukaan harjata pieniä pörröisiä hiuksia? Rasvata ihoa tarpeeksi? Lukea autokirjaa? Huolehtia, että nuhjuinen pupu pysyy matkassa mukana minne tyttö ikinä meneekin? Laittaa illalla sängyn viereen tyynyjä siltä varalta, että pieni kierähtää unissaan pois sängystä?

Kuolen ikävään.

Huuhh.

Lauantai-krääh.

Viime päivät on taas mennyt vauhdilla. E voi hyvin, jos ei lasketa joko antibiootista tai kuivuudesta johtuvaa punoitusta kasvoissa ja käsissä, ja uhkaavasti alkavaa nuhaa ja köhää. Itsekin voin hyvin, jos ei lasketa tavaomaisia selkä-jalka-oireita ja sitä että huomenna jo pitää lähteä kuntoutukseen, aivan liian pitkäksi aikaa pois kotoa. Ikävä on ihan järjetön jo nyt ja ajatuskin siitä, että pieni tyttöni itkee hylätyksi tulemistaan maanantaina päiväkodissa kun en olekaan hakemassa lounaan jälkeen, saa mutkin itkemään.

Mutta haluttiin kuitenkin vielä nauttia tästä illasta, joten katsottiin kainalokkain piirrettyjä, leipaistiin iltapalaksi kinkkupiirakkaa ja E:n mentyä nukkumaan katsottiin miehen kanssa viimeinen näkemätön Vares. 

Niin ja, ollaan vihdoinkin saatu keittiöön kattovalo. Se ei ole millään muotoa hieno, mutta se valaisee. Luksusta. Enkä edes heitä mitään sarkastista mieheni ammatista, olen kai tulossa vanhaksi. 

Kelpaamattomuus

Vihdoin ja viimein Kela päätti sairauspäivärahasta. Anomus hylättiin, sillä en ole työkyvytön - ainakaan ennen kuin toisin todistetaan. Kelan asiantuntijalääkäri haluaa itse tutkia, Turussa kaksi viikkoa ennen kun sairausloma loppuu. Anteeksi vaan mutta en nyt oikein ymmärrä mitä järkeä tuossa on - ensinnäkin, Turkuun on aika paljon pidempi matka kuin pystyn matkustamaan ja se myös lukee ihan jokaikisessä paperissa, ja toiseksi, jos en ole työkyvytön sen perusteella, mitä tilanne oli sairausloman alussa eli kaikkein huonoimmillaan, miten ihmeessä olisin sitä puoli vuotta levänneenäkään? Vituttaa mennä, koska tulen reissusta tosi kipeäksi, lisäksi varmaan leimaavat mut mielisairaaksi anorektikko-teeskentelijäksi eivätkä siltikään anna rahaa mutta pakko se on kai edes yrittää.

Niin tyhmältä kuin tämä varmaan kuulostaakin, romahdin ihan totaalisesti kun luin Kelan kirjeen, otin päätöksen henkilökohtaisena ihmisoikeusloukkauksena ja itkin koko päivän. Olin juuri kadottanut työllä ja tuskalla lihotuista viidestä kilosta neljä ja palannut takaisin lähtöpisteeseen, itsetunto ja taistelutahto jo valmiiksi pohjamudissa, miettinyt ja murehtinut koko joulukuun maailman menoa ja siis muutenkin aika herkillä, eli älkää naurako siellä ruudun toisella puolen. Olin viikkokaupalla potenut suurta ahdistusta, sillä koin (koen) sairaana ihmisenä olevani yhteiskuntakelvoton hylkiö, kaikkien vihaama loinen joka elää toisten maksamilla verorahoilla ja makaa perse homeessa kotona samaan aikaan kun pieni lapsi, jonka kuuluisi olla kotihoidossa, on päiväkodissa toisten hoidettavana. 

Olen potenut suurta ahdistusta siitä, että en kelpaa mihinkään. Vaikka olen saanut pahimmat kivut pois, en ole saanut itseäni kuntoon (sitä varten täytyy lihoa, jotta minulla olisi jotain, mitä muuttaa lihaksiksi jotka tulevat selkärankaa, ja olen kyllä ihan tosissani yrittänyt). En ihan oikeasti ole siinä kunnossa, että pystyisin palaamaan koulunpenkille, sillä en mistään taukojumpista huolimatta kykene säännölliseen istumiseen juuri ollenkaan vaan tulen jo muutamasta tunnista todella kipeäksi. 

En ole myöskään siinä kunnossa, että voisin mennä töihin - uskokaa pois, jos vain voisin niin menisin riemusta kiljuen vaikka lapioimaan paskaa talon alle, ansaitsemaan itse oman elantoni - ja vaikka voisinkin, kuka minut ottaisi? Olen ollut kaksi vuotta pois työelämästä, enkä voisi viimeistä puolta vuotta selittää millään muulla kuin sairauslomalla. Eikä kukaan halua ottaa työntekijää, joka on ollut juuri pitkällä sairaslomalla, etenkään jos hän on edelleen sairas ja jää mahdollisesti pian uudelle sairauslomalle. 

En voi hoitaa lasta kotona ja nostaa kotihoidontukea, sillä täysipäiväinen lastenhoito ottaa fyysisesti todella koville ja vetää minut äkkiä niin huonoon kuntoon, etten pian kykene nousemaan sängystä, tarjoamaan lapselle säännöllistä päivärytmiä ruoka-aikoineen ja ulkoiluineen, virikkeistä ja leikkiseurasta puhumattakaan. Siitä olisi lapsen etu kaukana, ja vaikka se kirpaiseekin etten kelpaa edes kunnon äidiksi, E on elämäni valo ja haluan hänen parastaan. Valitettavasti 3-4 päivää per viikko päiväkodissa puolipäiväisenä on hänelle ja minulle parempi, ja jaksan loppuviikon hänen kanssaan oikein mainiosti. 

Ymmärtänette siis, että olen varsin kiperässä tilanteessa, sillä mieheni tulot eivät riitä yksinään meitä kunnolla elättämään vaikka olemme tinkineet kaikesta ja venyttäneet euroja oikein olan takaa. Valitettavasti vaan minunkin täytyisi saada edes jotain tuloja, edes parisataa kuussa. Ja nyt Kela sanoo, etten kelpaa edes sairauslomalle (ihmettelenpä vaan sitä, että kuka muka sitten kelpaa), ette uskokaan miten turhalta se saa minut tuntemaan itseni! Minun kaltaisia ihmisiä ei pitäisi olla, jokaisen työikäisen pitäisi kyetä elättämään itsensä. Vaan jos siihen ei kykene, mikä neuvoksi?

Muutaman päivän itseäni keränneenä alan pikkuhiljaa löytämään jo jonkinlaista taistelutahtoa taskun pohjalta ja miettimään, mitä tässä voisi tehdä. Onko ideoita? (huoraamaan en ala, turha edes ehdottaa, koska ensinnäkin, kukaan ei halua panna luurankoa ja  toiseksi, näillä kivuilla se seksikään ei aina ole ihan itsestäänselvää, ja silloin kun siihen pystyy, haluan ensisijaisesti nauttia siitä aviomieheni kanssa). 

Lahjottu tyttö

Meillä ei käynyt joulupukki eikä varmaan käy tulevinakaan jouluina, mutta parisenkymmentä pakettia löysi kuitenkin tiensä pieniin, innokaisiin käsiin. Myönnän stressanneeni lahjamäärää ja poteneeni huonommuutta, sillä kaikki muut tuntuivat ostavan lapsillensa paljon enemmän kaikkea. Mutta E sai kaiken tarvitsemansa, mitään ei jäänyt puuttumaan eikä mitään turhaakaan tullut - lahjoja oli siis juuri sopivasti. 

Meiltä, ystäviltä ja sukulaisilta saaduista paketeista paljastui kirjoja, elokuvia, vaatteita, duploja, ihana laukku, kuorma-auto, palapelejä, piirustustarvikkeita ja kauko-ohjattava Ferrari. E on ollut ihan innoissaan kaikesta uudesta, mutta vannoutuneena autofanina tyttö on tainnut kaikista eniten tykästyä kuorma-autoon ja Ferrariin - enkä muuten olisi uskonut, että 1v8kk taapero ymmärtäisi kauko-ohjattavuuden päälle yhtään mitään, mutta niin vaan tuli aliarvioitua tytön taidot, niin hyvin tuo autoaan ohjaa vaikka seinä välillä tuleekin vastaan. 

Eilen pohdittiin miehen kanssa jo E:n synttärilahjaakin, enkä oikeastaan millään malttaisi odottaa että huhtikuu koittaisi ja päästäisiin yllättämään tuo pieni autotyttö!

Puolitoistavuotias

"Iloinen tyttönen. Runsaasti sanoja käytössä. Kävelee ja juoksee. Kasvu tasaista."

Jokunen aika  ihanan tytöntylleröisemme mittariin kilahti huimat 18 kuukautta mahan paremmalla puolen (ja viikon päästähän tuo on taas kuukauden vanhempi). Lokakuun alussa oli puolitoistavuotisneuvola, jolloin E:llä  oli kokoa huikeat 12,9kg ja 86cm. Pari päivää sitten kävimme myös lääkärineuvolassa, jossa katsottiin silmät, korvat, ynnä muut jutut ja kaikki oli oikein hienosti. 

Ainoastaan E:n kävelytapa askarrutti mua, sillä nyt kun tuo on oppinut kunnolla kävelemään eikä joudu enää miettimään jokaista askeltaan, jalkaterät kääntyvät sisäänpäin ja tyttö on alkanut kompastelemaan etenkin kengät jalassa. Kuulemma ei mitään syytä huoleen, mutta voitte vain arvata kuinka hysteerisesti pelkään, että tytölle tulee jalkoihin jonkinlainen virheasento ja sen myötä elinikäiset selkävaivat! Noh, lääkäri laittoi lähetteen fysioterapeutille, varmaan lähinnä mun mielenrauhan takaamiseksi.

E osaa jo hirveän paljon asioita. Tuo hurmaava pieni prinsessa tanssii, juoksee, hyppii tasajalkaa, kurkkii oven takaa ja huutaa "kukkuu". Lausuu s-kirjaimen ja aina välillä vahingossa myös r-kirjaimen. Rakentaa sujuvasti palikkatornin ja hoivaa unipupua enimmäkseen todella hellästi. 

Laittaa dvd-soittimen päälle ja katsoo piirrettyjä. Hakee vessasta paperia ja niistää itse nenänsä.  Tottelee, ymmärtää puhetta, ilmaisee omaa tahtoaan hyvin selkeästi. Muistuttaa hampaiden pesusta ja xylitolpastillista (mistä olen latvasta lahonneena hyvin kiitollinen). 

Pyytää kauniisti lisää ruokaa/ maitoa/ mitä milloinkin. Avaa itse jääkaapin oven ja ottaa leipää. Nyt, kun kuukausien syömälakkoilu on ohi, haluaa syödä koko ajan ja puolet kotonaoloajasta kuluu siihen, kun väännämme ruoka-ajoista. Koska E myös osaa avata oven kahvasta painamalla ja vetämällä, keittiön ovi käy heti kun silmä välttää!

E näyttää missä on nenä, napa ja Myyrä. Kaivaa nenää. Silittää varovaisesti niin koiraa kuin kaikkia muitakin.  Harjaa hiuksia (harjaamisen kohteesta se tosin tuntuu enemmän hakkaamiselta). Pukee kengät, hatun, sukat ja laittaa molemmat jalat samaan lahkeeseen ja riisuu itse. Istuu pyörän kyydissä tosi nätisti ja nukahtaa melkein joka kerta, jolloin aina yhtäkkiä muistan, että toinen on kuitenkin ihan pieni ja viaton vielä. 

Hei se puhuu

Varmuudella bongatut sanat:

pyyvä = myyrä

Pippi = Peppi (päiväkotikaveri)

siä = siellä

tää = täällä

kukkuu

pu-pu = pupu

puppa = heppa

kiija = kirja

kiika = koira

kssta = kissa

hiihhaa = heihei

heippa

kakka

kukka

kakku

äiti, äitä

isi, ikkä

leekote = lentokone

auto

kato, katoppa

keekä = kenkä

paita

ti = kello

tiitti = kiitos

liitä = lisää

ei

joo

paappa = pallo

ankka

iitu = lintu

hau hau = koira haukkuu

au au = kissa maukuu

Varmuudella bongatut lauseet:

tee kakka = tekee kakkaa

minölee kakka = minulla on kakka

kakka tulee

iso auto

kato auto

siä on autoja = siellä on autoja

E osaa sujuvasti lausua s-kirjaimen. Myös r pörähtää aina välillä vahingossa muun puheen seassa, mutta sitä E ei ole saanut sijoitettua vielä mihinkään sanaan. 

Ihan parasta on, miten E ymmärtää puhetta nykyään (silloinkin, kun ei tarvitsisi ymmärtää)! Jos vaikka pyydän häntä hakemaan sukkahousut tai annan laatikon ja käsken kerätä palikat, tyttö toimii kuin ajatuksesta. Eräänä aamuna mietin itsekseni ääneen, paljonkohan kello mahtaa olla, ja E tömisti tuossa tuokiossa olohuoneeseen ja takaisin ja toi minulle herätyskellon. Puheenkehityksen myötä E myös luonnollisesti osaa ilmaista itseään paljon paremmin kuin aiemmin, ja osaa paljon paremmin käyttää eleitäkin apunaan. 

Arki on kaikin puolin paljon helpompaa kun ymmärrämme toisiamme. Selkäkään ei joudu enää niin koville, sillä nykyään tyttöä ei tarvitse nostaa ja kantaa koko ajan, vaan pääsääntöisesti syöttötuoliin ja pois, sänkyyn ja pois, pyöränistuimeen ja pois. Tuntuu, että nyt on tullut aika jolloin saamme vihdoin nauttia työmme tuloksesta (vaikka toki me nautimme siitä tekemisestä itsestäänkin).

Pieni päiväkotilainen

Siitä on jo reilu kuukausi, kun E aloitti päiväkodissa. Koska tyttö on yleensä varsin hitaastilämpeävää sorttia, hermoilin hiukset päästäni sitä, miten tuo päiväkotiin sopeutuisi. Luonnollisesti myös syyllisyys (kuten olen ehkä muutaman kerran saattanut mainita) painoi, sillä olisin tahtonut hoitaa E:tä vielä vuoden kotona. Parempi kuitenkin näin, sillä E:kin alkoi jo kärsimään kivuistani, en loppuaikoina voinut hänen kanssaan enää juuri mitään tehdä ja hän oli pitkän aikaa todella vaisu, kärtty ja itkuinen.

Eka ponnari!

Päiväkodissa E on hetken kuikuillut menoa ovelta, sitten lähtenyt tyytyväisenä leikkimään. Vain kerran E on jäänyt itkemään perääni (mutta silloinkin taisi olla pientä flunssanpoikasta ilmassa). Nyt tyttö on alkanut tottumaan siellä oloon, syö ja nukkuu hyvin ja istuu nätisti ruokapöydässä ja päiväpiirissä, puuhailee paljon, hyvin tuntuu viihtyvän ja on kotonakin taas oma itsensä. Kun menen iltapäivällä hakemaan tyttöä, kaikki leikit ja jutut keskeytyvät ja hän juoksee iloisena halaamaan, enkä saa päästää irti ennen kuin vasta autossa.

E on päiväkodissa yleensä n. klo 9.00-14.15, ja ihan joka arkipäivä vaikka itse olenkin kotona. Mieli tekisi pitää E kotona kanssani, sillä mielestäni lapsen paikka on kotona jos toinen vanhemmistakin on, mutta kuntoni huomioonottaen se olisi vähintäänkin idioottimainen ratkaisu eikä palvelisi ketään. Kunhan tästä hieman tokenen, lyhennän E:n päiväkotiviikkoa oman jaksamiseni mukaan, mutta yritän nyt kovasti olla ottamatta tästä kaikesta ylimääräisiä paineita.

Pupu ja kuume

E:n rakas unipupu on ollut sairaslomalla kainalovamman takia kohta viikon päivät (ja koko sen ajan E on nukkunut todella huonosti, liekö näillä joku yhteys?), mutta tänään leikin vihdoinkin lääkäriä ja ompelin hatarilla harakanvarpailla haavan umpeen ja käden paikalleen. 

Unipupun serkku Taisto näemmä seikkailee edelleen jossain, toivottavasti raukka löytää tiensä takaisin kotiin vielä näinkin pitkän ajan jälkeen!

Tiedä sitten johtuuko syksystä vai siitä ettei mulla oikeastaan ole muuta kuin aikaa, olen ajautunut haaveilemaan ja haikailemaan. Kaksi vuotta sitten minulla ja miehellä oli salaisuus, jota ei vielä kovinkaan moni tiennyt, mulla oli jo ihan pienenpieni kasvava maha ja kaikki oli ihanalla tavalla kummallista. Voi kun saisikin kokea tuon kaiken uudestaan, vaan ei - ehkä sitten joskus.

Niin rikki ettei tosikaan.

Vaikka mitään ei ole edes tapahtunut, vaan elämä junnaa paikoillaan.

Kouluahan mulla on ollut nyt 3 viikkoa. Arvatkaa kuinka paljon olen ollut paikalla? 6 päivää. En vaan pysty istumaan siellä, vaikka sain oman ergonomisen tuolin ja vaikka musta tehtiin erityisopiskelija ja päivistä tehtiin puolet lyhyempiä kuin muilla. Siispä olen jälleen kerran sairaslomalla, näillä näkymin ainakin ensi viikon loppuun asti. Ja silloinhan jakso on jo puolessa välissä ja olen ihan pihalla kaikesta. Hitonmoinen stressi. 

En pysty istumaan, en seisomaan, en makaamaan, en pysty olemaan missään asennossa yli 10 minuuttia. Mun pitäisi kyllä pystyä tekemään edes kevyimpiä pilatesliikkeitä, mutta olen niin kipeä etten pysty. En saa kumartua, kurkottaa, nostaa tai kantaa mitään. Kivut ovat ihan sietämättömät (asteikolla 1-10 ehkä jotain 15 luokkaa) ja edellisen lääkekokeilun säikäyttämänä syön pelkkää panadolia, sillä se on turvallisin ottaen huomioon, että mulla on suuri sukurasitus mm. sydäninfarktiin (vaikka ei ihan näin nuorena pitäisikään tulla) ja mahahaavaan. Pudotus on aika iso, jos ottaa huomioon, että ennen tätä söin pitkän aikaa vain toinen toistaan vahvempia punaisella kolmiolla varustettuja, voimakkaasti nuppiin kilahtavia lääkkeitä joista ei edes saanut apteekissa reseptiä takaisin.

Niinpä E, tuo 13-kiloinen möllikkä, on päivät päiväkodissa ja itse homehdutan takamustani kotona tekemättä MITÄÄN. Ja se se vasta rankkaa onkin. 

En osaa kyllin kuvailla, miten paskana sitä voikaan olla. Miten syyllisyys voikaan taas painaa ihan joka asiasta ja miten en oikeasti vaan JAKSA sitä että tähdet vilkkuu silmissä koko ajan eikä asialle voi tehdä mitään.

Ja sitten joku ihmettelee, miksi olen niin äreä?

Tuloksia

Sellaista kerrottavaa fysiatrilla vain oli, ettei verikokeilla todettu muuta kuin hieman alhainen (110) hemoglobiini ja jotain verihiutaleista hemoglobiiniin liittyen eli sinänsä ei mitään uutta. Magneettikuvauksillakaan ei mitään uutta huomattu eli tilanne on sama kuin vuosi sitten - välilevynpullistuma siis on ja pysyy. Elokuun lopussa on taas kontrolliaika, jolloin toivon mukaan asioihin pistetään taas vähän potkua ellei olo helpota.

Sain käskyn syödä kipulääkettä tuplana kunnes posti tuo tullessaan jälleen astetta vahvemman reseptin. Hohhoijaa, uskokaa tai älkää, olisin mieluiten ilman...

Niin ja, pakko lääkkeidensyöntiä selventää, en todellakaan syö E:n kanssa kaksin ollessani lääkkeitä, joiden annosmäärät ja vaikutukset eivät ole tuttuja. Olen aina syönyt uusia lääkkeitä vain viikonloppuisin ja iltaisin eli miehen ollessa kotona, kunnes olen päässyt selville siitä millaiset vaikutukset niillä minuun on - jos lääkkeestä tulee vähänkään tokkurainen olo, en sitä tietenkään voi ottaa kun olen yksin vastuussa pienestä lapsestani.

Maitomaha

E:llä on ongelma, ja sen ongelman nimi on maito. 

Imetin E:tä vain vähän aikaa, osittaisesti 7-viikkoiseksi asti. Ehkä en vain osannut, tai ehkä kivut vaikuttivat maidontulon loppumiseen - sitä mukaa, kun kivut alkoivat palaamaan synnytyksen jälkeen, maito väheni. Tietysti olisin tahtonut imettää pidempään, mutta olin salaa iloinen, kun sain imetyksen loputtua ottaa kunnon kipulääkettä - itsekästä, eikö?

Kuvituksena saa kunnian toimia E:n taannoiset koiraleikit =)

Korvikkeen kanssa meillä ei ollut koskaan mitään ongelmaa. Käytössä oli NAN, Semper ja Tutteli, ostettiin sitä mikä milloinkin oli halvinta. 9-10kk iässä alettiin hiljalleen maistelemaan raejuustoa ja viiliä, ja ne olivat - ja ovat edelleen - E:n suurinta herkkua. Niistäkään ei ole ollut mitään ongelmaa, eikä myöskään maitopohjaisista, kuumennetuista ruuista (esim. riisipuuro, kalakeitto). 

1-vuotissynttäreiden kieppeillä aloimme neuvolan suosituksesta sekoittamaan joukkoon kevytmaitoa, aloitimme pienestä lorauksesta ja kasvatimme kevytmaidon osuutta pikkuhiljaa, kunnes jätimme korvikkeen kokonaan pois. Muutaman viikon sitä kesti, kakka muuttui hiljalleen pieniksi pipanoiksi joita oli jokaisessa vaipassa useita. Lopulta E väänsi yhtä murusta sen kolme tuntia karjumalla paniikissa naama punaisena. Me vaihdettiin äkkiä takaisin korvikkeeseen, otettiin käyttöön luumusoseet ja maitohappobakteerit, kunnes pieni maha rauhoittui.

Sitten kokeiltiin rasvatonta maitoa jonkun aikaa. Ei sopinut sekään, vaikkei niin pahaa ummetusta enää tullutkaan. Kokeiltiin laktoositonta eila-maitojuomaa, hylamaitoa ja UHT-hylamaitoa (= iskukuumennettua). Vain UHT-hyla ei aiheuttanut vatsavaivoja, mutta koska sen pitkälle prosessointi mietitytti, kokeiltiin monien suosituksesta vielä luomumaitoa, joka taas on hyvin vähän käsiteltyä. Nyt on kokeiltu pari viikkoa, alkuun vaikutti todella hyvältä mutta vatsavaivat ovat taas palanneet, joten ei kai auta muu kuin palata siihen turvalliseksi todettuun, valtavasti prosessoituun UHT-hylaan. Eniten mua kuitenkin kyrsii sen hinta! Vaikka sitä ei saisikaan ääneen sanoa, sillä kyse on toisen terveydestä ja silloin ostetaan sitä, mikä on parasta. Mutta kyllä se ottaa päähän, pitääkin olla sitä kaikista kalleinta mitä maitohyllystä löytyy.

Maitoahan E on juonut ihan käsittämättömiä määriä, melkein kaksi litraa päivässä kiinteiden aterioiden lisäksi. Liikaa juotunahan maito voi aiheuttaa vatsavaivoja kenelle vaan, joten olen pyrkinyt vähentämään maidon menekkiä mahdollisimman paljon. Nyt ollaan saatu maidon menekki laskemaan lähemmäs yhtä litraa, ja vielä aion kiskoa sen ihan minimiin (= 6dl/ päivä) tai ainakin melkein. Meillä on kuitenkin käytössä myös muut maitotuotteet, joita E syö mielellään, ilman mahakipuja.

Hysteerikkoäitinä tietenkin olen ollut asian tiimoilta yhteydessä myös neuvolaan. Miten tästä eteenpäin? Tuleeko joskus jotain testejä? Mitäs sitten kun E menee päiväkotiin ja kouluun, huomioidaanko tämä varmasti ruokavaliossa? Nyt me annetaan vain niitä tuotteita, jotka ollaan varmuudella todettu sopivaksi, vaihdetaan tuotteita vähälaktoosisiksi ja tarkkaillaan tuleeko jostain vielä oireita. Parin kuukauden päästä voidaan taas kokeilla, tuleeko normaaleista tuotteista oireita. Usein tämmöiset kuulemma menevät lapsilla ohi ajan myötä (= maailman vituttavin termi), mutta isompaa lasta voidaan sitten viedä testeihin tarvittaessa. Ja neuvolasta kirjoitetaan ja lähetetään tarvittaessa lappu hoitopaikkaan/ kouluun, lappu toimitetaan sille joka vastaa ruuista ja maitovaiva otetaan huomioon ruokavaliossa.

Ja hei, ihan pakko sanoa loppuun vielä, että vaikka mua ärsyttääkin se, että joudutaan ostamaan E:lle eri maitoa kuin itsellemme ja että se E:n maito on kallista, niin tottakai lapsi on mulle rahaa tärkeämpi ja me ostamme hänelle vain sitä, mikä hänelle on parasta. Mua vain ottaa päähän se, että meillä menee kaikenlaisiin terveyskuluihin (= pääasiassa siis mun lääkkeisiin, lääkäreihin, fysioterapiaan ym) ylipäätään niin paljon rahaa, että pahimpina kuukausina kotihoidontuki menee miltei lyhentämättömänä suoraan niihin, eikä pelkällä miehen palkalla pitkälle pötkitä. 

No mutta, mies sai kuitenkin palkankorotuksen ja minäkin teen taas satunnaisesti töitä sekä myyn kaiken turhan roinan pois, vaihdan kohta yksityiset pilates/ (psykofyysiset) fysioterapiatunnit pilateksen ryhmätunneiksi, joten ehkäpä tämä ketutuskin kohta laantuu!

Masennuksesta

Toukokuu meni sumussa. Ensin saatoin nukkua kellon ympäri, olla siltikin todella väsynyt ja nuutunut. En jaksanut tehdä päivisin mitään, jumitin vain koneella. Rehellisesti, oli päiviä jolloin en jaksanut edes lähteä E:n kanssa ulos ja ruoka-ajatkin muistin vasta, kun kuulin jonkun ravistelevan syöttötuolia keittiössä.

Sitten en nukkunut pariin viikkoon kuin korkeintaan kolme tuntia yössä. Olin väsyneempi, mutta kuitenkin sisäisesti vähän pirteämpi. 

Viime päivät olen jaksanut paremmin. Olen tehnyt muutakin kun vain jumittanut koneella - olen syönyt, siivonnut, pessyt pyykkiä, ollut E:n kanssa pihalla, ainakin. Se on jo paljon, vaikka monen mielestä se ei ehkä kuulosta miltään. Olen alkanut havahtumaan siihen, mitä ympärillä tapahtuu. Siihen, että myös E oireilee tästä kaikesta - pienesti, mutta kuitenkin. Laitoin ruoka-ajoille taas hälytykset puhelimeen. Ollaan oltu pihalla lähes päivittäin, edes pieni hetki. Ollaan luettu kirjoja ja rakennettu palikkatorneja, ollaan jopa aloitettu pottailu uudestaan ja nyt se taas sujuukin ihan hyvin. 

Missä vauva?

Kyllä, voin myöntää olleeni huono äiti jonkun aikaa. Olen sitä ehkä vieläkin, mutta yritän skarpata, sillä kuitenkin juuri E on se, joka on saanut mut pysymään jotenkuten tolkuissani, nousemaan sängystä aamuisin, syömään. Pelkään, että olen muiden mielestä liian huono äiti, että joku toinen olisi E:lle parempi.

Kyllä, voin myös myöntää olleeni masentunut. Olen sitä ehkä vieläkin, mutta voin päivä päivältä paremmin. Tiedän, että masennuksen on aiheuttanut jatkuvat kivut, ne ovat saaneet mut tuntemaan itseni vieraaksi, ne ovat rajoittaneet mun elämää enemmän kuin terve ihminen pystyy käsittämään, eikä kyse ole ollut vain asenneongelmasta. Tieto siitä, ettei tämä helpota ehkä koskaan, on ollut musertava. Uskon, että alun epätoivo ja itsesäälissä rypeminen ovat osa hyväksymisprosessia. Uskon, että oli suru mikä hyvänsä, se täytyy surra pois ennen kuin voi jatkaa matkaa. Mulla on vielä paljon käsiteltävää itseni kanssa ennen kuin voin olla sinut tämän kaiken kanssa, mutta olen edistynyt ja uskon, että pahin on takanapäin.

Voin lohduttautua sillä, että ymmärsin hyvin nopeasti olevani masentunut, ja hain siihen heti apua. Pilates/ (psykofyysinen) fysioterapia on auttanut mua rentoutumaan, hengittämään paremmin ja kuuntelemaan itseäni. Itsetutkiskelu, vertaistuki ja muutaman hyvän ystävän kanssa puhuminen on auttanut mua ymmärtämään omia ajatuksiani, tunteitani, ymmärtämään että ne ovat normaaleja, että minä olen normaali vaikka olenkin vieras itselleni. Lääkkeet kuitenkin odottavat edelleen apteekissa enkä tiedä, onko niitä järkeä edes hakea - voin paremmin ja sen lisäksi, että se näkyy ulospäin, se näkyy myös mulle itselleni.

Tästä aiheesta ei ole helppo kirjoittaa, sillä tämä kuuluu niihin kiellettyihin aiheisiin, joista ei saa puhua. Minä nyt kuitenkin yritän hieman murtaa tabua oman maineeni ja äitiyteni uhalla, sillä ehkä toivottavasti kaikesta kirjoittamastani on joskus jollekin toiselle apua - ja toivottavasti tämä ei tee hallaa itselleni. Myönnän, että tämän julkaiseminen pelottaa, asiasta puhuminen pelottaa, pelkään tekeväni todella tyhmästi uhmaamalla kirjoittamatonta sääntöä. Kuten ehkä huomaatte, olen jo valmiiksi vähän puolustautunut näissä viimeisissä kappaleissa.

Mun masennus on ollut suurta väsymystä, voimattomuutta ja surua, ei sitä itsetuhoisuutta joksi masennus yleensä kai mielletään, en ikinä tekisi pahaa lapselleni, itselleni tai kenellekään muulle. Tiedän olevani etuoikeutettu, sillä minulla on liuta läheisiä ihmisiä, jotka ovat koska tahansa valmiina auttamaan keinolla millä hyvänsä - jos tuntuu, etten pärjää yksin, voin soittaa heistä kenet tahansa tänne, mihin aikaan tahansa. Voin vaikka soittaa miehenkin töistä kotiin, jos siltä tuntuu.