Masennuksesta

Toukokuu meni sumussa. Ensin saatoin nukkua kellon ympäri, olla siltikin todella väsynyt ja nuutunut. En jaksanut tehdä päivisin mitään, jumitin vain koneella. Rehellisesti, oli päiviä jolloin en jaksanut edes lähteä E:n kanssa ulos ja ruoka-ajatkin muistin vasta, kun kuulin jonkun ravistelevan syöttötuolia keittiössä.

Sitten en nukkunut pariin viikkoon kuin korkeintaan kolme tuntia yössä. Olin väsyneempi, mutta kuitenkin sisäisesti vähän pirteämpi. 

Viime päivät olen jaksanut paremmin. Olen tehnyt muutakin kun vain jumittanut koneella - olen syönyt, siivonnut, pessyt pyykkiä, ollut E:n kanssa pihalla, ainakin. Se on jo paljon, vaikka monen mielestä se ei ehkä kuulosta miltään. Olen alkanut havahtumaan siihen, mitä ympärillä tapahtuu. Siihen, että myös E oireilee tästä kaikesta - pienesti, mutta kuitenkin. Laitoin ruoka-ajoille taas hälytykset puhelimeen. Ollaan oltu pihalla lähes päivittäin, edes pieni hetki. Ollaan luettu kirjoja ja rakennettu palikkatorneja, ollaan jopa aloitettu pottailu uudestaan ja nyt se taas sujuukin ihan hyvin. 

Missä vauva?

Kyllä, voin myöntää olleeni huono äiti jonkun aikaa. Olen sitä ehkä vieläkin, mutta yritän skarpata, sillä kuitenkin juuri E on se, joka on saanut mut pysymään jotenkuten tolkuissani, nousemaan sängystä aamuisin, syömään. Pelkään, että olen muiden mielestä liian huono äiti, että joku toinen olisi E:lle parempi.

Kyllä, voin myös myöntää olleeni masentunut. Olen sitä ehkä vieläkin, mutta voin päivä päivältä paremmin. Tiedän, että masennuksen on aiheuttanut jatkuvat kivut, ne ovat saaneet mut tuntemaan itseni vieraaksi, ne ovat rajoittaneet mun elämää enemmän kuin terve ihminen pystyy käsittämään, eikä kyse ole ollut vain asenneongelmasta. Tieto siitä, ettei tämä helpota ehkä koskaan, on ollut musertava. Uskon, että alun epätoivo ja itsesäälissä rypeminen ovat osa hyväksymisprosessia. Uskon, että oli suru mikä hyvänsä, se täytyy surra pois ennen kuin voi jatkaa matkaa. Mulla on vielä paljon käsiteltävää itseni kanssa ennen kuin voin olla sinut tämän kaiken kanssa, mutta olen edistynyt ja uskon, että pahin on takanapäin.

Voin lohduttautua sillä, että ymmärsin hyvin nopeasti olevani masentunut, ja hain siihen heti apua. Pilates/ (psykofyysinen) fysioterapia on auttanut mua rentoutumaan, hengittämään paremmin ja kuuntelemaan itseäni. Itsetutkiskelu, vertaistuki ja muutaman hyvän ystävän kanssa puhuminen on auttanut mua ymmärtämään omia ajatuksiani, tunteitani, ymmärtämään että ne ovat normaaleja, että minä olen normaali vaikka olenkin vieras itselleni. Lääkkeet kuitenkin odottavat edelleen apteekissa enkä tiedä, onko niitä järkeä edes hakea - voin paremmin ja sen lisäksi, että se näkyy ulospäin, se näkyy myös mulle itselleni.

Tästä aiheesta ei ole helppo kirjoittaa, sillä tämä kuuluu niihin kiellettyihin aiheisiin, joista ei saa puhua. Minä nyt kuitenkin yritän hieman murtaa tabua oman maineeni ja äitiyteni uhalla, sillä ehkä toivottavasti kaikesta kirjoittamastani on joskus jollekin toiselle apua - ja toivottavasti tämä ei tee hallaa itselleni. Myönnän, että tämän julkaiseminen pelottaa, asiasta puhuminen pelottaa, pelkään tekeväni todella tyhmästi uhmaamalla kirjoittamatonta sääntöä. Kuten ehkä huomaatte, olen jo valmiiksi vähän puolustautunut näissä viimeisissä kappaleissa.

Mun masennus on ollut suurta väsymystä, voimattomuutta ja surua, ei sitä itsetuhoisuutta joksi masennus yleensä kai mielletään, en ikinä tekisi pahaa lapselleni, itselleni tai kenellekään muulle. Tiedän olevani etuoikeutettu, sillä minulla on liuta läheisiä ihmisiä, jotka ovat koska tahansa valmiina auttamaan keinolla millä hyvänsä - jos tuntuu, etten pärjää yksin, voin soittaa heistä kenet tahansa tänne, mihin aikaan tahansa. Voin vaikka soittaa miehenkin töistä kotiin, jos siltä tuntuu.