Torstai on uusi maanantai

Tässä juuri latailen akkujani ja koitan saada päivän potkaistua käyntiin. Edelleen, vaikka loppuviikon lomaileva E herätti mut jo vähän kuuden jälkeen. Pitäisi siivota. Ulkoilla. Tehdä lumityöt. Pestä pyykkiä. Kirjoittaa postausta kuntoutuksesta/ työkyvynmäärityksestä. Ei jaksa. Ei pitäisi vaatia itseltä niin paljon koko ajan. Voinkohan vaan kääntää kajareista volat täysille ja lorvia koko päivän sen varjolla, että koitan olla armollisempi itselleni? Kuinka monta kahvikupillista kehtaan juoda? Kuinka paljon jaksan syödä pelkkää kermavaahtoa ja vadelmahilloa? Kuinka kovalla uskallan kuunnella musiikkia, ettei seinänaapuri häiriinny?  Elämän suuria kysymyksiä. Hmm.

Sunnuntaita.

Pidemmittä puheitta: sunnuntain kunniaksi ollaan vain löhöilty, katseltu elokuvia ja syöty vähän laskiaispullia. Olen saanut kuulla paljon vinoilua oudosta himostani kermavaahtoon ja vadelmahilloon, mutta eihän tuo kermavaahdon määrä enää ole paha. Eihän?

Kotona

Reissusta ihan puhki, siitä lisää toisella kertaa. Ihan en yhdellä viikolla päässyt, vaan ensi viikolla täytyy vielä käväistä viimeisissä lääkärijutuissa kuntoutuskeskuksessa. 

Koitin ikuistaa E:n touhut, mutta kuvista tulikin varsin mielenkiintoisia, kun pienet vikkelät sormet liikkuivat kameraa nopeammin =)

Tankki täyteen ja Turkuun

Voin kertoa, ettei koskaan milloinkaan mikään ole ahdistanut puoliksikaan niin paljoa kuin nyt lähteminen. Kuntoutusja työkyvyn arviointi on varmasti hyväksi mulle ja koko perheelle, mutta sen kesto. Sijainti. Alustava arvio on 1-2 viikkoa, maanantain ja tiistain aikana kai selviää tarkemmin. Aivan liian kauan. Aivan liian kaukana. Mietin ihan tosissani, miten yksikään pienen lapsen äiti tai isä pystyy  vapaaehtoisesti jättämään lapsensa ja lähtemään itse viikoksi tai pariksi kauas lomalle?

Mies kyllä varmasti pitää E:stä hyvää huolta, ja hänellä on apunaan muita E:lle läheisiä ihmisiä. Mutta muistaako kukaan harjata pieniä pörröisiä hiuksia? Rasvata ihoa tarpeeksi? Lukea autokirjaa? Huolehtia, että nuhjuinen pupu pysyy matkassa mukana minne tyttö ikinä meneekin? Laittaa illalla sängyn viereen tyynyjä siltä varalta, että pieni kierähtää unissaan pois sängystä?

Kuolen ikävään.

Huuhh.

Lauantai-krääh.

Viime päivät on taas mennyt vauhdilla. E voi hyvin, jos ei lasketa joko antibiootista tai kuivuudesta johtuvaa punoitusta kasvoissa ja käsissä, ja uhkaavasti alkavaa nuhaa ja köhää. Itsekin voin hyvin, jos ei lasketa tavaomaisia selkä-jalka-oireita ja sitä että huomenna jo pitää lähteä kuntoutukseen, aivan liian pitkäksi aikaa pois kotoa. Ikävä on ihan järjetön jo nyt ja ajatuskin siitä, että pieni tyttöni itkee hylätyksi tulemistaan maanantaina päiväkodissa kun en olekaan hakemassa lounaan jälkeen, saa mutkin itkemään.

Mutta haluttiin kuitenkin vielä nauttia tästä illasta, joten katsottiin kainalokkain piirrettyjä, leipaistiin iltapalaksi kinkkupiirakkaa ja E:n mentyä nukkumaan katsottiin miehen kanssa viimeinen näkemätön Vares. 

Niin ja, ollaan vihdoinkin saatu keittiöön kattovalo. Se ei ole millään muotoa hieno, mutta se valaisee. Luksusta. Enkä edes heitä mitään sarkastista mieheni ammatista, olen kai tulossa vanhaksi. 

Toipilas E

No niin. Eilen aamulla siis ajoimme sairaalalle, päivystyspotilaana E meni kaikkien ennalta sovittujen aikojen edelle ja oli lasten kirurgisella osastolla (?) päivän ensimmäinen potilas. Esivalmistelujen jälkeen E vietiin saliin ja tuotiin heräämöön vain 15 minuuttia myöhemmin, kyseessä oli siis varsin pieni ja nopea toimenpide =) Herättyään E sai pillimehun ja jäätelön, jonka jälkeen tuli aivan järjetön raivari ja sen ansiosta meidät kotiutettiin vähän suunniteltua aiemmin. Loppupäivän E oli tavanomaista kiukkuisempi ja väsyneempi, mutta muuten ihan hyvinvoiva ja oma itsensä. Eilinen meni kotona pääasiassa elokuvia katsellessa, mutta tänään E on jo jaksanut leikkiä ja touhuta normaalisti pyörremyrskyn lailla kuten kuvistakin näkyy.

Itsekin alan jo vähitellen toipua kuluttavista, jännittävistä viime päivistä. Nyt väsyttää ihan älyttömästi!

Pattipotilas E

Jos tiistain melkein kolmetuntinen lääkärireissu oli kammottava, ei se ollut mitään verrattuna tähän päivään. Käytiin aamulla sovitusti terveyskeskuksessa näyttämässä pattia, ja lääkäri oli sitä mieltä, että pattihaavaa olisi hyvä näyttää lastenlääkärille. Niinpä lähdettiin sairaalan päivystykseen, jossa odoteltiin, käytiin sairaanhoitajalla, odoteltiin, käytiin toisella sairaanhoitajalla, odoteltiin, annettiin ottaa verikokeet, odoteltiin, syötiin, odoteltiin, annettiin lastenlääkärin katsoa, odoteltiin, odoteltiin, odoteltiin, annettiin kirurgin katsoa, odoteltiin, täytettiin papereita, odoteltiin, juteltiin anestesialääkärin kanssa, odoteltiin, annettiin lääkärin ultrata patti, odoteltiin, juteltiin kahden kirurgin kanssa ja hop, aikaa vierähti kuusi tuntia. E muisti aloittaa hysteerisen karjumisen joka kerta kun astuttiin tutkimushuoneen tai hissin kynnyksen yli sisään ja lopettaa joka kerta kun astuttiin kynnyksen yli ulos. Hienosti tuo kuitenkin jaksoi, vaikka loppuvaiheessa alkoi olla jo ihan pystyynnukahtamisen partaalla. Mutta ei se mitään, niin olin minäkin.

Huominen ei tule olemaan yhtään sen kivempi päivä, sillä aikaisin aamulla ajamme takaisin sairaalalle, E nukutetaan ja loputkin mömmöt poistetaan patista leikkauspöydällä. Voin kertoa, että lapsi voi tällä erää ihan hyvin, mutta äiti on paniikkikuoleman partaalla!

Reippausmerkit

Viikko ennen joulua, viimeisenä päivänä ennen joululomaa E:lle nousi iso, kova ja kipeä patti kesken leikkien päiväkodissa. Lääkäri kehoitti vain seuraamaan, enkä vaivannut päätäni sillä enempää sillä patti ei häirinnyt E:tä eikä E pattia. Jossain vaiheessa patti muuttui pehmeäksi ja punaiseksi, ja E:n mielestä sitä oli tosi kiva rasvata. Eilen patti alkoi vuotaa, ja käytiin päivystyksessä tyhjennyttämässä se talista ja verestä. Reissu oli rankka ja varmaan molemmille jäi traumoja, E:lle kiinnipitävistä hoitajista ja mulle E:n hysteerisestä kirkumisesta joka ei meinannut lakata sylissäkään. Mutta nyt patti on poissa ja sen tilalla on iso laastari. Lisäksi E sai luonnollisesti antibioottikuurin ja reippausmerkiksi neljä tarraa.

Kuukauden lastenvaatehamstraukset

E kasvaa varsin uhkaavaa vauhtia. Olen suunnitellut kutistuskoneen kehittämistä, mutta sen toteutumista odotellessa en voi kuin ostaa isompaa vaatetta - ja koska näillä tuloilla ei pahemmin osteta kaikkea kerralla, olen jo alkanut ostaa seuraavaa kokoa (98) varastoon pikkuhiljaa. Selaan ahkerasti fb-kirppiksiä ja nettikauppojen alelaatikkoja. Ja on muuten työlästä hommaa etsiä vaatteita, joissa lapsi voisi näyttää lapselta eikä minikokoiselta teinihoro aikuiselta. 

turkoosit collegehousut - Lindex

kaksiosainen raitayöpuku - Ristomatti Ratia (joululahja)

kaupunkipaita - Polarn o Pyret/ fb-kirppis

eläintunika - Lindex/ fb-kirppis

kauan kuolattu haisunäätähaalari - Mussukat

Juuri nyt

E opettelee kasaamaan vähän vaikeampaa palapeliä ja lastenhuoneessa vallitsee varsin italialainen tunnelma, kun väärinmenevät palat lentää päin seiniä. Istun vieressä ja autan tarvittaessa, juon päivän ensimmäistä kahvikupillista, juttelen ystävien kanssa facebookissa Leijonakuningasta siteeraten ja mokkapalat odottavat jäähtymistä ja kuorrutteen levittämistä keittiössä. 

Tänään pitäisi vielä siivota perusteellisesti, sillä huomenna tämän pienen kodin täyttää nauru ja ruuan tuoksu, kun ystävät saapuvat kuka mistäkin päin maailmaa tänne viettämään iltaa!

2012, 2013

Tammikuussa käytiin E:n kanssa vielä vauvakerhossa, sairasteltiin kaikki kolme ja käytyäni ihan pohjalla tapahtui selkäkivuissa pieni muutos parempaan.

Helmikuussa kävin ortopedin leikkauskonsultaatiossa, jossa tultiin siihen tulokseen, että jatketaan kipulääkkeillä ja fysioterapialla sillä ei ollut mitään mitä leikata, oireiden perusteella mikään ei enää viitannut välilevynpullistumaan. Voin henkisesti ja myös fyysiesti paremmin kuin aikoihin.

E oppi sammuttamaan valot, laittamaan lieden päälle, avaamaan shampoopullot jä kävelemään.

Menetin graavilohineitsyyteni ja maistoin meetwurstia ekaa kertaa yli kymmeneen vuoteen.

Maaliskuussa kävin ammatinvalinnanohjauspsykologilla (huh mikä sanahirviö) pohtimassa urahaaveitani selkävaivojen kannalta, kivut helpottivat entisestään ja pahenivat jälleen.

E oppi syömään itse (oltuaan kolme viikkoa syömättä, koska kieltäytyi syöttämisestä), peittelemään itsensä sänkyyn, kiipeämään nojatuolille ja sanomaan heihei ja vilkuttamaan.

Muutettiin uuteen asuntoon. 

Huhtikuussa mulla tuli jalkoihin pahoja tuntohäiriöitä ja kovia hermokipuja. Fysiatri oli ymmällään, koska oireet olivat niin epäjohdonmukaiset, epäili syylliseksi löysää sidekudosta ja laittoi lähetteen hermoratatutkimuksiin joissa ei kuitenkaan löytynyt mitään. Aloitin psykofyysisen fysioterapian, jossa mieltä ja kehoa parannettiin pilateksen voimin.

E täytti vuoden.

Toukokuussa pilateksen vaikutukset alkoivat jo näkymään, mieliala koheni. Harrasteauto valmistui remontista ja vietimme 1. hääpäiväämme.

Kesäkuussa täytin 22 vuotta ja muutin vaivihkaa uuteen blogiin.

Heinäkuussa kivut voimistuivat jälleen, enkä voinut ajaa autoa. Oireet viittasivat siihen, että välilevynpullistuma oli ennallaan, mikä soti vahvasti aiempia havaintoja vastaan. Kiireelliset verikokeet ja magneettikuvaukset - eikä mitään muutosta vuodentakaiseen.

Mies paloi loppuun ja parisuhde joutui koetukselle.

Elokuussa E aloitti päiväkodissa ja minä koulussa. Ehdin olla opiskelijana kaikenkaikkiaan 6 päivää, kunnes jouduin jäämään pitkälle sairauslomalle. Univaikeudet paheni ja otin käyttöön melatoniinin. Kaikki panadolia vahvemmat kipulääkkeet jäivät pois perinnöllisten riskien takia.

Alipainoa tutkittiin, löytämättä kuitenkaan mitään kipua kummempaa syytä. Kävin ravitsemusterapeutilla pohtimassa parannuskeinoa siihen.

Syyskuussa paino lähti hienoiseen nousuun ja kivut lähtivät lieventymään, kun sain levätä kunnolla. Pystyin taas aloittamaan kevyen pilatesharjoittelun parin kuukauden tauon jälkeen.

E viihtyi päiväkodissa ja oli kotonakin aiempaa hyväntuulisempi.

Lokakuussa ajokortti vanheni, sillä terveystilanteessani ei ollut tarpeeksi perusteita kakkosvaiheen lykkäykseen. Jouduin kuskaamaan E:tä pyörällä päiväkotiin ja takaisin.

E:n puhe kehittyi valtavasti ja unikoulu toi helpotuksen sekä tytön että miehen katkonaisiin öihin.

Marraskuussa E oli paljon kotona, sillä hiekoitushiekka teki pyöräilystä kivuliasta ja ärsytti selkää. Elämä junnasi paikoillaan kaikin puolin.

Joulukuussa sain ajokortin takaisin. Kivut helpottivat, kunnes lähtivät jälleen pahenemaan ja painokin lähti laskuun, kun olin työllä ja tuskalla saanut 5kg lisää.

E sai oman huoneen, ja minä innostuin pitkästä aikaa kunnolla askartelusta ja käsitöistä.

***

Jos vuosi 2011 oli raskas, ei 2012 epäilemättä ollut yhtään sen kevyempi. Mutta moni toiveistani sentään toteutui - E on pysynyt terveenä, saimme uuden asunnon paremmalla sijainnilla ja halvemmalla vuokralla. Sain opiskelupaikan, vaikka en opiskelemaan pystynytkään. Ja mies sai kun saikin uuden työn ja allekirjoitti uuden työsopimuksen vuoden viimeisenä päivänä. Vain se ratkaiseva käänne selkäkipujen kanssa jäi puuttumaan.

Vuodelta 2013 toivon edelleenkin hyvää onnea ja terveyttä E:lle. Toivon, että taloustilanteemme paranee, että miehen uusi työpaikka osoittautuisi hyväksi ja vakituiseksi, että lihoisin 10kg ja saisin itseni kuntoutettua edes melkein terveen tasolle (huomatkaa, etten enää edes toivo paranemista), ja että pääsisin tekemään JOTAIN, töihin tai jatkamaan opiskelua. Tuskin mikään tulee itsestään tälläkään kertaa!