Kultaharkot ja herkkusienet

Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, vaikeudet vahvistaa ja niiden myötä huomaa, ketkä ovat niitä todellisia ystäviä. Mulla meni kuukausia, reilusti yli vuosi aika sumussa - välillä huonommin ja välillä vähän vähemmän huonommin. En yksinkertaisesti jaksanut ylläpitää sosiaalista elämää, sillä arki oli yhtä taistelua ja pienetkin asiat vaativat suuria ponnistuksia. Nyt olen vihdoin ja viimein saanut kaivettua itseni ylös kuopasta, vaikka olenkin edelleen yltäpäältä multainen. Olen alkanut taas lämmittelemään välejä muihin ihmisiin ja kuromaan kiinni välimatkaa.

Ensinnäkin, olen saanut huomata, että moni vanha ystävä on entinen ystävä. En syytä heitä siitä, onhan tässä ollut pitkä radiohiljaisuus jolloin en ole ollut jakamassa toisen iloja ja suruja, suuria ja pieniä hekiä. En ole edes jaksannut liiemmin kysellä kuulumisia tai vastata niitä kysyttäessä, ja facebookin tykkäysnappiakin olen painanut aika heikosti. Olen kieltäytynyt kutsuista milloin milläkin tekosyyllä, sillä jostain syystä syy "en jaksa" ei ole riittävän hyvä syy edes sairaan ihmisen suusta kuultuna. Jostain syystä mulla ei ole oikein edes ikävä, heidän menetyksensä.

Sitten on ne, jotka kyllä yrittivät, mutta taisivat kyllästyä, kun jaxuhalit eivät parantaneetkaan mua. Yksi toisensa jälkeen he lakkasivat näkemästä ja kuulemasta ja siirsivät ällöihkupihkusiirappisokerihunaja-hinkkipinkkisydämensä toisiin keskusteluihin. Heitä mulla on ikävä, vaikka he eivät olekaan sittemmin vaivautuneet edes kysymään kuulumisia tältä toivottomalta tapaukselta - tyhmää, eikö? Vaikutan katkeralta, eikö?

Mutta, sitten on vielä ne ihan oikeat huipputyypit, ne todelliset pekonipallerot, herkkusienet ja kultaharkot jotka eivät menneet minnekään vaan joita jopa tuli muutamia lisääkin (ajatella, hyppäsivät suoraan tämän kaiken keskelle, mielenvikaista!) Ne, jotka eivät kiskoneet herneitä ainakaan henkitorveen saakka, koska en jaksanut pitää yhteyttä, eivätkä myöskään tuputtaneet tukeaan tukahduttavasti - he vain olivat. Tiesivät kai, että kaipaan entistä enemmän omaa rauhaa ja tietoisesti antoivat sitä, tai olivat vain niin kiireisiä kukin omalla tahollaan etteivät enempään yhteydenpitoon ehtineet, tai sitten he eivät uskaltaneet tehdä mitään mihinkään suuntaan koska tiesivät, millainen olen ärsytettynä - yhtä kaikki, tiesin (melkein) koko ajan heidän olevan ihan vieressä valmiina kuuntelemaan, auttamaan ja ottamaan vaikka ne kiukutkin vastaan ja puhumaan järkeä. Siinä he olivat, ja ovat edelleen, hyväksyvät mut kaikkine taisteluarpineni. Ja voin kertoa, että olen onnellinen, kun voin taas olla läsnä, jakamassa iloja ja suruja, suuria ja pieniä hetkiä heidän elämässään. 

No mitäpä tänne kuuluu?

Hyvää, oikein hyvää. Tahaton blogitauko venähti aivan liian pitkäksi, kun en jaksanut ajatella, en vaan saanut tuotettua yhtään järkevää lausetta. Kärsin ihan kuolettavan kamalista univeloista, hyvä jos muistin nimeänikään yhdessä vaiheessa, mutta nyt on velat kaikki nukuttu pois.

Selkä ei ole enää liiemmin haitannut elämää, lähes kivutonta kautta on kestänyt viime keväästä asti, yli puoli vuotta! Silti tiedostan, että se on tikittävä aikapommi, joka voi laueta koska vaan, ja pelkään sitä kuollakseni. Pyrin liikkumaan paljon, kiinnittämään huomiota asentoihin ja ottamaan rennosti. Elämään päivän kerrallaan ja nauttimaan jokaisesta kivuttomasta päivästä. 

Mielikin voi hyvin, mutta lopulta siihen tarvittiin kuitenkin loääkkeellistä apua. Syksyn tullen alkoi taas masentamaan, ja lääkitys aloitettiin, jottei masennus pääse yhtä pahaksi kuin aiemmin. Nyt olen taas oma ihana, mahtava itseni, ja voi luoja kuinka nautinkaan tästä! Vaikka tietämättömät leimaavatkin itserakkaaksi ja ylimieliseksi - piru vie, mä olen käynyt niin pohjalla, että mulla on oikeus iloita nykytilanteesta ja kailottaa sitä vaikka koko maailmalle jos niin haluan!

Lopetin itseni lihottamisen, sillä se alkoi stressaamaan ja hallitsemaan ajatuksia liikaa. Pyrin syömään säännöllisesti, proteiinipitoisesti, terveellisesti, monipuolisesti. Pyrin liikkumaan paljon. Mutta en vahtaa jokaista suupalaa enkä puntarin näyttöä. Paino nousee jos on noustakseen ja jos ei se nouse, niin sitten saan luvan kelvata muillekin tällaisena. 

Töitä ei ole löytynyt, vieläkään. Se on todella turhauttavaa. Onneksi on sentään yksittäisiä keikkoja ja projekteja, että pääsee edes vähän työn makuun, ja niiden myötä toivottavasti aukeaa uusia ovia. 

E on rauhoittunut. Siis niin paljon, kuin mahdottoman energinen pikkulapsi vaan voi rauhoittua. Pahin uhma on poissa, vaikka oma tahto tuolla pikkuprinsessalla onkin todella voimakas - mutta mitä muuta voi olettaakaan, kun sekä isä että äiti ovat molemmat temperamenttisia jääräpäitä? Eipähän ainakaan jää tyttö kovin helpolla muiden jalkoihin.

Parisuhde voi hyvin, vaikka aika-ajoin räiskähteleekin. Jokunen viikko sitten tuli täyteen huima viisi vuotta yhdessä!

Myös raha-asiat ovat vihdoin mallillaan. Rästilaskut maksettu, ja varaa on muuhunkin kuin euron kalapuikkoihin (*huuto-oksennus*), vaikkei tässä edelleenkään pääse rikastumaan.

Kaikenkaikkiaan elo on ollut aika auvoisaa - olen saanut muutaman uuden ystävän ja pystynyt tekemään asioita, joita haluan tehdä, olen voinut vihdoinkin olla sellainen äiti lapselleni kuin olen aina halunnut olla. Olen nauttinut joka hetkestä. Ikäviäkin asioita on toki sattunut - muutaman mainitakseni, teloin polveni ja se melkein leikattiin, ja koiralla oli alkava kohtutulehdus, mutta molemmista onneksi selvittiin säikähdyksellä - mutta niitä tarvitaan, jotta osaa nauttia hyvistä asioista entistäkin enemmän.

Mutta mitä kuuluu sinne ruudun toiselle puolelle?

Uusia tuulia

Mistähän sitä aloittaisi?

Kivut helpottivat, onneksi. Kai välilevynpullistuma vain oli ärtynyt jostain ja pikkuhiljaa rauhoittui, kun en tehnyt yhtään mitään. Nyt en ole enää viikkoon kävellyt pitkin seiniä, en kivun enkä lääkkeiden takia, ja ajatuskin rullaa taas jotenkuten. Hyvä niin, sillä en todellakaan olisi jaksanut taas yhtä kahdeksan kuukauden akuuttia kipuhelvettiä! 

Olen uskaltanut taas liikkua, ollaan käyty maltillisilla parin kilometrin kävelyillä ja olen selvinnyt niistä vain pienillä lonkkakivuilla ja tuntohäiriöillä. Kävin tänään fysioterapian kontrollikäynnillä, ja kyllä muuten huomasi, että tässä on pari viikkoa vain maattu! Selkä oli ihan tönkkö ja kunto pohjamudissa - joudun siis aloittamaan treenaamisen taas pohjalta. Käytiin läpi mun saliohjelmaa, ja sitä mun pitäisi nyt sitten toteuttaa pari kertaa viikossa. Onneksi fysioterapia tarjoaa salin, ettei mun tarvitse lähteä surkean kuntoni kanssa haparoivin liikkein minnekään superurheilijoiden sekaan. 

Tänään oli aika myös mielenterveystoimiston lääkärille. Koska mieliala on kohentunut huikeasti parin viime kuukauden aikana, en tarvitse masennuslääkitystä enkä terapiaa. Käyntejä sairaanhoitajan luona jatketaan ainakin kesän yli, mutta ei enää niin tiiviissä tahdissa. Eikä mun sairaslomaa ole tarpeen jatkaa toukokuun jälkeen, vaan saan mennä varovaisesti kokeilemaan, miltä työnteko maistuu pitkästä aikaa. 

Voin kertoa, että nyt jännittää ja vähän pelottaakin aika paljon!

Ahdistusleipomukset

Tunnustaudun ahdistusleipojaksi. Eilen oli niin megamoinen ahdistus, että oli pakko purkaa sitä hääräämällä vähän keittiössä. Melkein meinasin tehdä vielä nopeasti iltapalapannariakin, mutta en viitsinyt, koska se jää aina lähes yksin mun syötäväksi, olisi pitänyt hakea kaupasta kermavaahtoa sen kaveriksi ja noiden keksien tuhoamisessakin kestää hetki. 

Pestoleipä:

(en löytänyt enää leivän alkuperäistä ohjetta netistä, joten tässä se on sellaisena kuin se on omassa käytössäni muokkautunut)

2dl vettä

1pss kuivahiivaa

3/4tl suolaa

1tl sokeria

4-5dl jauhoja (olen käyttänyt vähän mitä sattuu - vehnäjauhoja, sämpyläjauhoja, yms)

2rkl oliiviöljyä

pestokastiketta oman maun mukaan (itse laitan aina purkin jämät, 2-3tl)

Pinnalle muutama rkl öljyä tai sulatettua voita muutama valkosipulinkynsi suikaloituna sekä basilikaa

Sekoita hiiva, suola ja sokeri kädenlämpöiseen veteen. Lisää jauhot ja alustamisen loppuvaiheessa öljy sekä pestokastike. Anna taikinan kohota lämpimässä jonkin aikaa.

Voitele vuoka, levitä siihen taikina ja anna taas kohota hetki. Voitele taikina kevyesti öljyllä/ voisulalla. Ripottele päälle suikaloidut valkosipulinkynnet sekä basilikaa. Paista uunin keskitasolla 225 asteessa n. 15min. 

Keksit syntyivät samalla ohjeella kuin edellisessäkin postauksessa. Osasta jätin suklaamurut pois ja tein vanilja-kaakao-mitälie keksejä jakamalla taikinan edelleen kahteen osaan ja laittamalla toiseen pikkutaikinaan kaakaojauhoa ja toiseen vaniljasokeria. Ulkonäköön en jaksanut panostaa vain itseäni varten joten ne nyt ovat vähän epämääräisen näköisiä. 

Tekisi mieli ahdistusleipoa tänäänkin, mutta koska tänään on Harvinaisen Paska Päivä, mökötän tässä koko loppupäivän luurit päässä luukuttamassa hardstyleä korvat verillä - poistun korkeintaan kauppaan hakemaan Ben&Jerry'siä testatakseni, kuinka monta purkkia vaaditaan, jotta saa paremman mielen. 

Voi kun voisi vaan kaivaa sänkyyn oikein pehmeän, syvän kuopan ja nukkua ainakin juhannukseen saakka.

Huohh.

I want it all

Tein viikonloppuna varsin hyvät mukikaupat, ja uudesta vanhasta mukista aamukahvi maistui erityisen hyvältä. Sen kaverina oli poikkeuksellisesti croissanttia ja berliininmunkkia, en osannut aamulla kaupassa valita kumman otan koska olen heikkona molempiin - mutta onneksi olen niin laiha, että saatoin hyvillä mielin ostaa ja syödä molemmat! 

Käytiin koiran kanssa nuuskimassa kevättä, ja ensimmäistä kertaa (olen tietoisesti välttänyt ruuhka-aikoja) päästiin kohtaamaan haasteitakin - kissa, pyörä, aidan takana räksyttävä pikkukoira ja vähän kauempana menevä iso koira. Ja arvatkaa mitä? Sain pidettyä itseni niin rentona, että tuo karvaisempi tyttö oli oikein nätisti. Nyt olen ylpeä meistä molemmista!

Kivut ovat kasvaneet melkoisesti, oletettavasti siksi että olen jälleen kerran innostunut kivuttomuudesta ja tehnyt ihan liikaa kaikkea (eikä tämä koneella nököttäminen varmasti paranna asiaa, tulin tähän vain aamukahville ja unohduin lukemaan mammapalstoja). Mulle käy aika helposti niin, että vähän innostun, vähän liian aikaisin, en malta millään pysyä paikoillani vaan haluan kaikki heti mulle nyt ja sitten oonkin taas kipeä. Turhauttavaa. Tekisi mieli myös hehkuttaa hyvää mieltä, mutta ikuisena pessimistinä realistina en taida uskaltaa, sillä kohta taas tullaan alas rytisten. Kuten aina. Huoh. 

Nyt ehkä vähän pilatesta, Queenia ja Volbeatia, sitten hakemaan E ja pienelle päiväunikävelylle, sitten vähän lisää kahvia, kipulääkettä nuppiin ja sen jälkeen kömmin sohvalle Äitylit kainalossa. Ellen taas innostu vähän liikaa. 

Kuntoutus/ työkyvyn määritys

Tapasinpa siis roiman joukon erinäisiä hoitoalan henkilöitä.

Toimintaterapeutin kanssa etsittiin mulle sopivaa työtuolia ja käytiin läpi sen hankkimiseen liittyviä juttuja. Jonkun verran puhuttiin myös muista apuvälineistä ja asennon tukemisesta esim. autolla ajaessa.

Fysioterapeutin kanssa käytiin läpi mun liikuntakykyä. Mulle jäi vähän sellainen tunne, että hän epäili vian olevan lähinnä korvien välissä - suoriuduin kaikista liikkeistä ihan kevyesti eikä niiden tekeminen edes sattunut - ja että olen laiska ja pelkuri. Kokeiltiin kinesioteippausta, ensin korjaamaan alaselän asentoa ja myöhemmin myös olkapäiden. 

Psykologin kanssa juttelin muutamaan otteeseen. Psyykkistä suorituskykyä mittaavissa testeissä (matematiikkaa, logiikkaa, muistitehtäviä, luetunymmärtämistä, jne) pärjäsin hyvin, keskivertoa paremmin. Kuulemma mulla todella olisi lahjoja haaveilemalleni alalle. Hän piti mua fiksuna, luovana, lahjakkaana ja älykkäänä ja suositteli psykoterapiaa.

Sosiaalityöntekijänkin tapasin pari kertaa. Hänen kanssaan pohdimme tukiasioita, perhetilannetta, tulevaisuudensuunnitelmia ja yleisesti elämänlaatua. Hänen ansiostaan tiedän nyt, mistä haen tukea jos Kela edelleen näyttää persettä peukun sijaan, ja ehkä nyt maltan myös vain olla ja keskittyä itseeni. Ja arvostaa entistäkin enemmän miestä, joka on sitkeästi pysynyt rinnallani kaiken tämän keskellä.

Psykiatri oli sitä mieltä, että jo yksistään psyykkisten ongelmien takia en ole ollut työkykyinen elokuussa, en ole sitä nyt enkä tuile olemaan vielä pariin kuukauteen.

Fysiatri kokoaa tämän kaiken yhteen ja kirjoittaa sen perusteella b-lausunnon. B-lausunto tulee kuulemma puoltamaan sairauspäivärahan saamista aina takautuvasti elokuusta lähtien ja suosittelemaan sen jatkamista toukokuun loppuun saakka. Työkyvyttömyyden ensisijaiset syyt ovat psyykkisiä, mikä on toisaalta hieman hassua - ne psyykkiset kun johtuu nimenomaan fyysisistä vaivoista - mutta toisaalta taas ei.

Pääkoppaa tullaan jatkossa hoitamaan psykiatrisella polilla, fysioterapia jatkuu kunnan terveyskeskuksessa, ravitsemusterapeutille täytyy mennä painon seurantaa varten. Kivun hoito taas siirtyy kipupolille. Kivun aiheuttajalle itselleen ei ole mitään tehtävissä ennen kuin saan painon hilattua normaalilukemiin - ja uskokaa tai älkää, mutta olen ihan toden teolla yrittänyt.

Epäilemättä kuntoutus/ työkyvyn määritys oli tarpeellinen, mutta jäin miettimään, pitivätkö he mua sittenkin vain mielenvikaisena?

Mitähän muuta tuosta reilusta viikosta voisi sanoa - tutustuin muutamaan ihmiseen joista toivon kuulevani jatkossakin, tulin "kevyestä" aamujumpasta todella kipeäksi, iltaisin oli enimmäkseen tylsää ja öisin nukutti, ruoka oli hyvää. 

Syyllisyys

Kivun voimistumisesta huolimatta oma toimintakykyni on parantunut. Olen nyt näitä muutamaa viimeistä, tutkimusten uuvuttamaa päivää lukuunottamatta jaksanut tehdä niin hirveän paljon enemmän kuin aiemmin. Olen leiponut lähes päivittäin. Pessyt säkeittäin pyykkiä. Käynyt läpi vaatekaappeja. Kuurasin jopa vessan katosta lattiaan. Olen siivonnut keittiötä, jonkun verran jopa täyttänyt ja tyhjentänyt astianpesunetta. Eikö kuulostakin mitättömältä? Musta olisi ihanaa, jos saisin tuon kaiken mahtumaan yhteen päivään, jos voisin lisäksi imuroida, pestä lattioita, kerätä lelut lattialta, tehdä ruokaa. Musta olisi ihanaa jos voisin tehdä kaiken sen mitä äidin ja vaimon kuuluukin tehdä, vertaan itseäni terveisiin ja vaadin itseltäni samaa, olen liian ankara itselleni. Mutta joka tapauksessa, tämä on tyhjää parempi ja myöskin entistä parempi, edistystä josta olen iloinen. Aiemmin voimat ovat olleet niin vähissä, että olen pyhittänyt niiden käytön yksin E:hen, mutta nyt pystyn muuhunkin ja E:kin kanssa olen tehnyt paljon enemmän.

Mieli on kuitenkin ollut maassa. Tämä kaikki on ollut niin uuvuttavaa, että mies on palanut loppuun. Hän ei syytä minua, enhän ole itse itselleni näitä kipuja halunnut. Silti se on minun syytäni, minun takiani hän on rikki. En pysty edes sanomaan kuinka pahalta se tuntuu.

Masennuksesta

Toukokuu meni sumussa. Ensin saatoin nukkua kellon ympäri, olla siltikin todella väsynyt ja nuutunut. En jaksanut tehdä päivisin mitään, jumitin vain koneella. Rehellisesti, oli päiviä jolloin en jaksanut edes lähteä E:n kanssa ulos ja ruoka-ajatkin muistin vasta, kun kuulin jonkun ravistelevan syöttötuolia keittiössä.

Sitten en nukkunut pariin viikkoon kuin korkeintaan kolme tuntia yössä. Olin väsyneempi, mutta kuitenkin sisäisesti vähän pirteämpi. 

Viime päivät olen jaksanut paremmin. Olen tehnyt muutakin kun vain jumittanut koneella - olen syönyt, siivonnut, pessyt pyykkiä, ollut E:n kanssa pihalla, ainakin. Se on jo paljon, vaikka monen mielestä se ei ehkä kuulosta miltään. Olen alkanut havahtumaan siihen, mitä ympärillä tapahtuu. Siihen, että myös E oireilee tästä kaikesta - pienesti, mutta kuitenkin. Laitoin ruoka-ajoille taas hälytykset puhelimeen. Ollaan oltu pihalla lähes päivittäin, edes pieni hetki. Ollaan luettu kirjoja ja rakennettu palikkatorneja, ollaan jopa aloitettu pottailu uudestaan ja nyt se taas sujuukin ihan hyvin. 

Missä vauva?

Kyllä, voin myöntää olleeni huono äiti jonkun aikaa. Olen sitä ehkä vieläkin, mutta yritän skarpata, sillä kuitenkin juuri E on se, joka on saanut mut pysymään jotenkuten tolkuissani, nousemaan sängystä aamuisin, syömään. Pelkään, että olen muiden mielestä liian huono äiti, että joku toinen olisi E:lle parempi.

Kyllä, voin myös myöntää olleeni masentunut. Olen sitä ehkä vieläkin, mutta voin päivä päivältä paremmin. Tiedän, että masennuksen on aiheuttanut jatkuvat kivut, ne ovat saaneet mut tuntemaan itseni vieraaksi, ne ovat rajoittaneet mun elämää enemmän kuin terve ihminen pystyy käsittämään, eikä kyse ole ollut vain asenneongelmasta. Tieto siitä, ettei tämä helpota ehkä koskaan, on ollut musertava. Uskon, että alun epätoivo ja itsesäälissä rypeminen ovat osa hyväksymisprosessia. Uskon, että oli suru mikä hyvänsä, se täytyy surra pois ennen kuin voi jatkaa matkaa. Mulla on vielä paljon käsiteltävää itseni kanssa ennen kuin voin olla sinut tämän kaiken kanssa, mutta olen edistynyt ja uskon, että pahin on takanapäin.

Voin lohduttautua sillä, että ymmärsin hyvin nopeasti olevani masentunut, ja hain siihen heti apua. Pilates/ (psykofyysinen) fysioterapia on auttanut mua rentoutumaan, hengittämään paremmin ja kuuntelemaan itseäni. Itsetutkiskelu, vertaistuki ja muutaman hyvän ystävän kanssa puhuminen on auttanut mua ymmärtämään omia ajatuksiani, tunteitani, ymmärtämään että ne ovat normaaleja, että minä olen normaali vaikka olenkin vieras itselleni. Lääkkeet kuitenkin odottavat edelleen apteekissa enkä tiedä, onko niitä järkeä edes hakea - voin paremmin ja sen lisäksi, että se näkyy ulospäin, se näkyy myös mulle itselleni.

Tästä aiheesta ei ole helppo kirjoittaa, sillä tämä kuuluu niihin kiellettyihin aiheisiin, joista ei saa puhua. Minä nyt kuitenkin yritän hieman murtaa tabua oman maineeni ja äitiyteni uhalla, sillä ehkä toivottavasti kaikesta kirjoittamastani on joskus jollekin toiselle apua - ja toivottavasti tämä ei tee hallaa itselleni. Myönnän, että tämän julkaiseminen pelottaa, asiasta puhuminen pelottaa, pelkään tekeväni todella tyhmästi uhmaamalla kirjoittamatonta sääntöä. Kuten ehkä huomaatte, olen jo valmiiksi vähän puolustautunut näissä viimeisissä kappaleissa.

Mun masennus on ollut suurta väsymystä, voimattomuutta ja surua, ei sitä itsetuhoisuutta joksi masennus yleensä kai mielletään, en ikinä tekisi pahaa lapselleni, itselleni tai kenellekään muulle. Tiedän olevani etuoikeutettu, sillä minulla on liuta läheisiä ihmisiä, jotka ovat koska tahansa valmiina auttamaan keinolla millä hyvänsä - jos tuntuu, etten pärjää yksin, voin soittaa heistä kenet tahansa tänne, mihin aikaan tahansa. Voin vaikka soittaa miehenkin töistä kotiin, jos siltä tuntuu.