Syyllisyys

Kivun voimistumisesta huolimatta oma toimintakykyni on parantunut. Olen nyt näitä muutamaa viimeistä, tutkimusten uuvuttamaa päivää lukuunottamatta jaksanut tehdä niin hirveän paljon enemmän kuin aiemmin. Olen leiponut lähes päivittäin. Pessyt säkeittäin pyykkiä. Käynyt läpi vaatekaappeja. Kuurasin jopa vessan katosta lattiaan. Olen siivonnut keittiötä, jonkun verran jopa täyttänyt ja tyhjentänyt astianpesunetta. Eikö kuulostakin mitättömältä? Musta olisi ihanaa, jos saisin tuon kaiken mahtumaan yhteen päivään, jos voisin lisäksi imuroida, pestä lattioita, kerätä lelut lattialta, tehdä ruokaa. Musta olisi ihanaa jos voisin tehdä kaiken sen mitä äidin ja vaimon kuuluukin tehdä, vertaan itseäni terveisiin ja vaadin itseltäni samaa, olen liian ankara itselleni. Mutta joka tapauksessa, tämä on tyhjää parempi ja myöskin entistä parempi, edistystä josta olen iloinen. Aiemmin voimat ovat olleet niin vähissä, että olen pyhittänyt niiden käytön yksin E:hen, mutta nyt pystyn muuhunkin ja E:kin kanssa olen tehnyt paljon enemmän.

Mieli on kuitenkin ollut maassa. Tämä kaikki on ollut niin uuvuttavaa, että mies on palanut loppuun. Hän ei syytä minua, enhän ole itse itselleni näitä kipuja halunnut. Silti se on minun syytäni, minun takiani hän on rikki. En pysty edes sanomaan kuinka pahalta se tuntuu.