Lauantaita

Puuhaa olisi vaikka muille jakaa, mutta niin vaan päädyin E:n päiväuniaikaan tekemään jotain niinkin tärkeää kuin maustehyllyn siivoaminen. Kulutin siihen melkein tunnin. No, ainakin sitä kelpaa taas katsella =)

Puolustukseksi sanottakoon, että mulla on niin helvetin kovat kivut ettei järki oikein juokse, hyvä kun pystyy edes hengittämään. Ne uudet kipulääkkeetkään ei auta, joten oletettavasti nämä on niitä sidekudoksen kipuja? Voitte vaan arvailla, kuinka kireällä pinna on!

Tunnelitaapero

Koulupaikka vastaanotettu! Tähän asti opiskelu on jännittänyt ja pelottanut ihan sikana, mutta nyt odotan sitä lähinnä innolla. Ja pikkuhiljaa vähän paniikissa odotan päivähoitopäätöstä, sillä ne on kuulemma viime viikon alussa jo lähetetty ja hmm... meille pieniä ongelmia sen kanssa, sillä hakemus odotti viikkoja tietoa siitä, saanko koulupaikkaa eli tarvitaanko päiväkotipaikkaa. Sen jälkeen mulla meni melkein viikko saada yhteys asioita hoitaviin henkilöihin, jouduin lopulta soittamaan sille toiseksi korkeimmassa virassa olevalle joka kyllä lupasi että meille on paikka. Mutta mutta... Mehän haettiin paikkaa syyskuun alusta lähtien, tarvitaankin sitä jo kolme viikkoa aiemmin. Onkohan tuonne nyt ehtinyt ajoissa tieto siitä, että otetaan päivähoitopaikka vastaan? Saako sitä aikaistettua? Jesss, koko päivähoitosysteemi on heinäkuun loppuun asti lomalla eli palataan asiaan siis elokuun ensimmäinen päivä (koulu alkaa 8. päivä eli pikkuisen tulee kiire hoitaa asioita)! Huh, ikään kuin en olisi jo valmiiksi tarpeeksi stressaantunut.

***

Ollaan kipeinä kaikki kolme, pffff. En tajua mistä E:llä riittää virtaa! Toisaalta tuolla on kunnon hellyyspuuska, viihtyy pitkiäkin aikoja kainalossa peiton alla ja tänään aamulla heräsin siihen, kun pieni käsi silitti hellästi mun hiuksia =)

Ja on oikeastaan aika ihanaa, että mies on kotona loppuviikon.

Kivuton juhannus

Paita JC:stä, kokoa XXS. Arvatkaa vaan kuinka onnellinen olen löydöstäni??

Otsatukasta pakko sanoa, vihaan sitä enkä todellakaan ole leikannut sitä itselleni. Oletettavasti yhden kipulääkkeen aikaansaannoksia, puolet hiuksista putosi ja nyt ne kasvaa takaisin. Ihan kiva, mutta kamalan näköistä.

Pitkän viikonlopun turvin uskaltauduin vihdoin ja viimein kokeilemaan uusia kipulääkkeitä. Olin valtavan väsynyt (jo entisestään, mutta kipulääkkeet väsyttivät lisää), mutta kivut lähtivät melkein kaikki. Pienelle alueelle jäi hento kipu tykyttämään, kai se oli sitten sitä sidekudoksen kipua joka ei kuulemma lääkkeillä lähde. Eli siis vietin käytännössä kivuttoman juhannuksen, vaikkakin sohvalta käsin =)

Kauheasti mulle oltiin povailtu, että toinen uusista on niin vahvaa, että näkee pieniä vihreitä miehiä joka nurkassa - no ei ihan. Olenko tosiaan niin hyvin siedättynyt kipulääkkeille, ettei nuo tujuimmatkaan enää pistä päätä sekaisin? Huhhuh. Kertoo ehkä jotain kivun laajuudesta sekin. Tietysti jos lääke ei nouse päähän, voin sitä syödä myös silloin kun olen E:n kanssa kaksin, mutta ennen sitä haluan jonkun aikaa tuohon totutella.

Nyt olo on levännyt, lisäksi iso kivi vierähti sydämeltä kun sain puhuttua ystäväni kanssa ja tiedän, että hän on kunnossa.

Tänään pitäisi käydä vastaanottamassa se koulupaikka, kunhan E herää päiväunilta! Hui! 

Miehen työ

Jottei kenellekään jäisi epäselväksi, kuka tässä on se todellinen sitkeä sankari, seurasin päivän ajan mieheni tekemisiä. Tällainen oli viime maanantai, varsin tyypillinen päivä:

Klo 04.50

Herätys, aamukahvit tietokoneen ääressä, koiran ulkoilutus.

Klo 06.30

Töihinlähtö.

Klo 06.50

Työmaalla, aamukahvit. Paksut, painavat kumiset puhallusletkut pönttöautolta talon alle ja siellä toiseen päätyyn. Varusteet (hengitys- ja kuulosuojaimet, hanskat) autosta. Sen jälkeen talon alle puhaltamaan sepeliä. Tämän talon alla mahtuu jopa seisomaan, sepeliä puhalletaan n. 30 m³. Asento on koko ajan huono, letku painaa ja sen kannattaminen alkaa nopeasti hengästyttämään. On kuumaa ja hiostavaa, koska talon alla on huono ilma ja sepeli tulee niin nopeasti letkusta, että letku kuumenee, sepelin lisäksi letkusta tulee kuumaa ilmaa ja vesihöyryä. Letkun kanssa joutuu konttaamaan, ryömimään ja syöksymään paikasta toiseen 30-45 min. Sen jälkeen on n. 20 min tauko, jonka aikana auto täytetään, ja sitten taas puhaltamaan. Tätä jatkuu aina lounaaseen asti.

Klo 12.30

Lounas n. 30 min, sen jälkeen talon alle menevän läpikulkukaivon sekä puuttuvien putkikannakkeiden asennusta, perus työmaahommia. Liikkuminen on todella hidasta, sillä mies on jo ihan puhki aamun puhaltamisesta. 

Klo 16.00

Huoltoasemalle kahville ja sen jälkeen kotiin. 

Klo 16.30

Kotona. Välipalaa ja leikkimistä E:n kanssa, pikasiivous ja yhdessä kauppaan. 

Klo 19.00 

Kauppakassien purku, koiran ulkoilutus, ruuan valmistus (= itsetehtyä pitsaa). Koska ruoka-aika on venynyt, E syö samaan aikaan, kun mies häärää keittiössä. Pitsan ollessa uunissa mies siivoaa keittiön ja makuuhuoneen, hoitaa E:n iltapuuhat ja laittaa unille. Pitsa syödään telkan ääressä ja loppuilta kuluukin siinä. 

Klo 22.30

Mies nukahtaa sohvalle.

Klo 00.00 

Ravistelen miehen ylös ja patistan sänkyyn nukkumaan. Viime aikoina E on alkanut taas heräilemään öisin ja koska itse en uniongelmieni takia silloin herää, mies joutuu heräämään E:n takia tyypillisesti 1-3 kertaa yössä. Tänä yönä mies saa poikkeuksellisesti nukkua ilman herätyksiä aina siihen asti, että kello soi taas aamulla klo 04.50.

***

Olemme (= mies on) tulleet siihen tulokseen, että jaksaakseni päivät E:n kanssa mun on vältettävä kaikkea muuta vähänkään fyysistä tekemistä kotona. E:n hoitaminen vie totaalisesti voimat vajaakuntoiselta, ja jos teen siihen päälle vielä muuta, vietän seuraavat päivät sängyn pohjalla. Ruuanlaitto, koiran hoitaminen, kauppareissut ja siivous ovatkin siis langenneet pääosin miehen harteille. Hän imuroi vähintään joka toinen päivä, pesee lattiat kerran viikossa (ellei ole tarvetta pestä useammin). Ehkä meillä on tavarat välillä vähän hujan hajan, mutta ainakaan meillä ei ole likaista. Kotitöistä minä hoidan oikeastaan vain pyykipesun - ja surkeasti hoidan senkin - sekä leipomisen, kaiken muun tekee mies. Hyvänä päivänä/ kautena teen toki enemmän, niin paljon kuin pystyn. 

Miehen työ on fyysisesti erittäin raskasta, työpäivä saattaa venyä melkein 12-tuntiseksi eikä sen aikana ehdi läheskään aina edes syömään. Sen jälkeen hän tekee kotona kaiken ja tarvittaessa herää vielä yöllä E:n kanssa - herkkua, eikö? Mies joutuu koko ajan taiteilemaan omien voimiensa äärirajoilla, paitsi fyysesti, myös psyykkisesti. Hän on stressaantunut, väsynyt ja turhautunut tähän tilanteeseen, siihen ettei voi parantaa mun kipuja. Hän on jatkuvasti huolissaan minusta ja mun jaksamisesta.

Moni tuntuu ajattelevan, että nautin siitä etten joudu tekemään mitään, ja kehoittavat nauttimaan näistä kissanpäivistä niin kauan kuin niitä riittää. En tiedä, ehkä olen todella herkkänahkainen, mutta tuollaiset kommentit ovat lähinnä loukkaavia. Ihan kuin mä haluaisin olla tässä kunnossa? Harva tuntuu ymmärtävän, miten piinaavaa on vain katsoa, kun toinen tekee kaiken. Raataa niska limassa kellon ympäri vain, jotta sinulla olisi hyvä olla. Voit auttaa vain olla tekemättä mitään ja toivoa, että sen ansiosta voit jonain toisena päivänä tehdä jotain. Syyllisyys painaa, vaikka ei pitäisi, sillä mies on itse valinnut tiensä.

Vaikka miehen työ on raskasta, siinä on paljon myös hyvää. Itse asiassa jopa niin paljon, että hän vapaaehtoisesti vaihtoi sinne, oman alan kevyemmistä ja parempipalkkaisemmista hommista! 

• Työn yhteydessä tulee kuntoiltua paljon (minä myös tykkään työn kasvattamista lihaksista). 
• Työilmapiiri on hyvä, meininki on oikeastaan aika rentoa ja huumori ronskia. 
• On päiviä, jotka ovat raskaampia kuin tämä esimerkkipäivä (esim. heti tästä seuraavana päivänä oli 3,5h sepelinpuhallusta yhteen kyytiin, ilman taukoja), mutta myös päiviä, jolloin on rennompaa. Uudistyömailla on enemmän tilaa työskennellä ja parempi asento. Läheskään joka päivä ei edes ole puhallushommia, työhön sisältyy myös suurtehoimurointia sekä kaikenlaisia rakennusten alapohjassa tehtäviä töitä.
• Vastikään mies sai palkankorotuksen, mikä nostatti työmotivaatiota entisestään. 
• Lisäksi omien töideni takia ymmärrän työn laadun erittäin hyvin, ja yhdessä päivittelemme ja naureskelemme töissä tapahtuneita kommelluksia ja kammottavia työmaita.

Pikku-pianisti

Jottei hiljaisuus pääse venymään liian pitkäksi, tulin lätkäisemään pari kuvaa ilmeisen lupaavasta pianistin alusta, pikku-E:stä! Mummolan piano on aina yhtä kiehtova, ja yllättävän nätisti tyttö sitä aina testaa - soittaa nätisti eikä hakkaa sitä kuten muut. Isompana E saa tietenkin valita ihan itse, mitä tahtoo harrastaa, oli se sitten vaikka balettia tai motocrossia. Mutta salaa toivon, että hän kiinnostuisi (ainakin) jostain musiikkiharrastuksesta, sillä se on niin kehittävää, sivistävää ja palkitsevaa. Ehkä tuo ja mummolan muut soittimet toimii houkuttimena?

22

Kumma, miten paljon sitä voikaan vanhentua parissa vuodessa, niin sisäisesti kuin ulkoisesti. Ja rakenteellisesti, vasta hetki sitten mulla ei ollut mitään ja nyt on vaivat kuin vanhuksella =)

2010 ALKUVUOSI:

Tämä on varmaan ainoa vanha kuva musta naama peruslukemilla!

2011 ALKUVUOSI/ LOPPURASKAUS:

& taattu kännykkäkameralaatu =)

2012 KESÄ:

HUOMASIKO KUKAAN MUU EROA?

Se kipinöinti ja elämäniloisuus ei tallennu enää kuviin eikä teksteihin, vaikka sitäkin on jäljellä edelleen, se on vain huolella piiloutunut. Hoidan sitä pilateksella ja musiikilla päivittäin, ja voin päivä päivältä paremmin. Painokin nousee hiljalleen, vaikka ylimpiin kuviin on edelleen 8kg matka. Ehkä tämä tästä, pikkuhiljaa?

Tänään mittarissa tasan 22 vuotta.

Plan B

Alkuvuodesta kävin ammatinvalinnanohjauspsykologilla. Olen kyllä jo pitkään tiennyt, mitä haluan tehdä, mutta en ole tiennyt voinko, tässä kunnossa. Vaikka osa vaivoista helpottaa ajan myötä, osa pysyy läpi elämän (nivelrikko ja lannerangan kuluma ainakin, korjatkaa jos olen väärässä) ja mahdollisesti pahenee, lisäksi olen saanut niin surkean ruumiinrakenteen joka osaltaan aiheuttaa myös selkäkipuja jos ei ole varovainen. Siispä työn pitää olla selkävaivaiselle sopivaa. Onnekseni en joudu hylkäämään urahaaveitani (= rakennusala), mutta koska alalle on tunkua, piti vielä kehittää varasuunnitelma (ja hyvä niin, sillä unohdin hakea ajoissa). Tässä kunnossa kun ei juuri ole varaa mennä töihin kaupan kassalle, varastoon, siivoamaan tai Itellaan, eikä ilman koulutusta saatavia hommia juuri muita ole. 

Kuvitus jälleen ohi aiheen, tällä kertaa E lukee lempparilehteään =)

Yleensäottaen toimistotyötä suositellaan selkävaivaisille, vaikka se kuulostaakin niin hullunkuriselta. Toimistotyön ei kuitenkaan tarvitse olla pelkkää istumista, sillä työasentoon voi panostaa ja sitä voi vaihtaa välillä. Voi tehdä pientä taukojumppaa, kävellä välillä. Toimistotyö on kevyttä ja sitä löytyy ihan joka alalta, joten vaihtoehtojakin on runsaasti, eikä se ole ihan heti loppumassa sillä ihan taatusti jokaisessa yrityksessä riittää paperitöitä. Siispä, varasuunnitelman nimi on yo-merkonomi eli liiketalouden perustutkinto lukiopohjaisena, tutkinnosta lienee hyötyä vaikkei niitä hommia tekisi päivääkään. Jos ei muuten, niin näyttää hyvältä CV:ssä (lause, jota opettaja-äitini hokee paljon).

Lukiopohjaiselle linjalle ammattikouluun on helppo päästä, sillä suurin osa suuntaa lukiosta ammattikorkeakouluihin ja yliopistoihin. Valitsin ykköshakutoiveeksi vielä sellaisen paikan (lähimmän) johon on oikeasti helppo päästä sisään - ja pääsinkin! Vielä jos hakupapereissa olisi olleet kaikki arvosanat oikein, olisin saanut melkein vapaasti valita missä opintoni aloitan (btw, toivottavasti tuosta ei tule ongelmia, "virheellisesti ilmoitettu tieto").

Tämä siis tarkoittanee sitä, että E. menee päiväkotiin ja minä kouluun.

Apua.

Ratti

Autointoilijan retromenopeliin oli ratti hakusessa, ja valmistajan oman ratin sijaan päädyttiin hieman toisenlaiseen ja hienompaan. Retrona sitäkin myytiin, todellisesta iästä ei ole tietoa eikä sillä oikeastaan ole väliäkään. Pieni autotyttömme E rakastui siihen välittömästi =)

Rattaat (Brio Pony 70-luvulta) ja ratti on molemmat löydetty fb-kirppikseltä.

Maitomaha

E:llä on ongelma, ja sen ongelman nimi on maito. 

Imetin E:tä vain vähän aikaa, osittaisesti 7-viikkoiseksi asti. Ehkä en vain osannut, tai ehkä kivut vaikuttivat maidontulon loppumiseen - sitä mukaa, kun kivut alkoivat palaamaan synnytyksen jälkeen, maito väheni. Tietysti olisin tahtonut imettää pidempään, mutta olin salaa iloinen, kun sain imetyksen loputtua ottaa kunnon kipulääkettä - itsekästä, eikö?

Kuvituksena saa kunnian toimia E:n taannoiset koiraleikit =)

Korvikkeen kanssa meillä ei ollut koskaan mitään ongelmaa. Käytössä oli NAN, Semper ja Tutteli, ostettiin sitä mikä milloinkin oli halvinta. 9-10kk iässä alettiin hiljalleen maistelemaan raejuustoa ja viiliä, ja ne olivat - ja ovat edelleen - E:n suurinta herkkua. Niistäkään ei ole ollut mitään ongelmaa, eikä myöskään maitopohjaisista, kuumennetuista ruuista (esim. riisipuuro, kalakeitto). 

1-vuotissynttäreiden kieppeillä aloimme neuvolan suosituksesta sekoittamaan joukkoon kevytmaitoa, aloitimme pienestä lorauksesta ja kasvatimme kevytmaidon osuutta pikkuhiljaa, kunnes jätimme korvikkeen kokonaan pois. Muutaman viikon sitä kesti, kakka muuttui hiljalleen pieniksi pipanoiksi joita oli jokaisessa vaipassa useita. Lopulta E väänsi yhtä murusta sen kolme tuntia karjumalla paniikissa naama punaisena. Me vaihdettiin äkkiä takaisin korvikkeeseen, otettiin käyttöön luumusoseet ja maitohappobakteerit, kunnes pieni maha rauhoittui.

Sitten kokeiltiin rasvatonta maitoa jonkun aikaa. Ei sopinut sekään, vaikkei niin pahaa ummetusta enää tullutkaan. Kokeiltiin laktoositonta eila-maitojuomaa, hylamaitoa ja UHT-hylamaitoa (= iskukuumennettua). Vain UHT-hyla ei aiheuttanut vatsavaivoja, mutta koska sen pitkälle prosessointi mietitytti, kokeiltiin monien suosituksesta vielä luomumaitoa, joka taas on hyvin vähän käsiteltyä. Nyt on kokeiltu pari viikkoa, alkuun vaikutti todella hyvältä mutta vatsavaivat ovat taas palanneet, joten ei kai auta muu kuin palata siihen turvalliseksi todettuun, valtavasti prosessoituun UHT-hylaan. Eniten mua kuitenkin kyrsii sen hinta! Vaikka sitä ei saisikaan ääneen sanoa, sillä kyse on toisen terveydestä ja silloin ostetaan sitä, mikä on parasta. Mutta kyllä se ottaa päähän, pitääkin olla sitä kaikista kalleinta mitä maitohyllystä löytyy.

Maitoahan E on juonut ihan käsittämättömiä määriä, melkein kaksi litraa päivässä kiinteiden aterioiden lisäksi. Liikaa juotunahan maito voi aiheuttaa vatsavaivoja kenelle vaan, joten olen pyrkinyt vähentämään maidon menekkiä mahdollisimman paljon. Nyt ollaan saatu maidon menekki laskemaan lähemmäs yhtä litraa, ja vielä aion kiskoa sen ihan minimiin (= 6dl/ päivä) tai ainakin melkein. Meillä on kuitenkin käytössä myös muut maitotuotteet, joita E syö mielellään, ilman mahakipuja.

Hysteerikkoäitinä tietenkin olen ollut asian tiimoilta yhteydessä myös neuvolaan. Miten tästä eteenpäin? Tuleeko joskus jotain testejä? Mitäs sitten kun E menee päiväkotiin ja kouluun, huomioidaanko tämä varmasti ruokavaliossa? Nyt me annetaan vain niitä tuotteita, jotka ollaan varmuudella todettu sopivaksi, vaihdetaan tuotteita vähälaktoosisiksi ja tarkkaillaan tuleeko jostain vielä oireita. Parin kuukauden päästä voidaan taas kokeilla, tuleeko normaaleista tuotteista oireita. Usein tämmöiset kuulemma menevät lapsilla ohi ajan myötä (= maailman vituttavin termi), mutta isompaa lasta voidaan sitten viedä testeihin tarvittaessa. Ja neuvolasta kirjoitetaan ja lähetetään tarvittaessa lappu hoitopaikkaan/ kouluun, lappu toimitetaan sille joka vastaa ruuista ja maitovaiva otetaan huomioon ruokavaliossa.

Ja hei, ihan pakko sanoa loppuun vielä, että vaikka mua ärsyttääkin se, että joudutaan ostamaan E:lle eri maitoa kuin itsellemme ja että se E:n maito on kallista, niin tottakai lapsi on mulle rahaa tärkeämpi ja me ostamme hänelle vain sitä, mikä hänelle on parasta. Mua vain ottaa päähän se, että meillä menee kaikenlaisiin terveyskuluihin (= pääasiassa siis mun lääkkeisiin, lääkäreihin, fysioterapiaan ym) ylipäätään niin paljon rahaa, että pahimpina kuukausina kotihoidontuki menee miltei lyhentämättömänä suoraan niihin, eikä pelkällä miehen palkalla pitkälle pötkitä. 

No mutta, mies sai kuitenkin palkankorotuksen ja minäkin teen taas satunnaisesti töitä sekä myyn kaiken turhan roinan pois, vaihdan kohta yksityiset pilates/ (psykofyysiset) fysioterapiatunnit pilateksen ryhmätunneiksi, joten ehkäpä tämä ketutuskin kohta laantuu!

Keräilijän hehkutus

Kaunis ja ennen kaikkea omannäköinen koti on mulle tärkeä asia, sillä olenhan koti-ihminen henkeen ja vereen. Jotta kotona voi rentoutua, on sen oltava mieleinen!

Erityisen paljon silmääni miellyttää esineet, jotka ovat joko oikeasti vanhoja tai sitten edes sen näköisiä. Peltisiä kylttejä/ tauluja on tullut vuosien saatossa hankittua yksi jos toinenkin, mikä mistäkin, ja ne koristavat meidän keittiön seinää oikein mukavasti. Cafés ja Peugeot -kyltit löytyivät eräältä facebookin retrokirppissivustolta, myyjä oli oikein mukava ja joustava ja minä hidastakin hitaampi joka asiassa ja nyt vihdoin ja viimein nuo ovat liittyneet taulukollaasin jatkoksi, keittiön väripilkuksi!

Aamuaurinko

Olen todella aamu-uninen, mutta tykkään kyllä aamuista. Yksi äitiyden parhaista sivutuotteista on ehdottomasti se, että joutuu heräämään niin aikaisin (eli klo 8.30). Aiemmin tein sitäkin, että nousin ylös silloin, kun mies lähti töihin aamukuudelta tai jopa aiemmin, mutta nyt se on univaikeuksien takia jäänyt. Tänään nyt kuitenkin hereillä oltu jo pitkään, sillä puoli kahdeksalta nukkumaan mennyt E päätti nousta ylös jo keskiyön korvilla ja meni vasta äsken nukkumaan. Eipä siinä, herätys olisi joka tapauksessa ollut tänään aikaisin, jotta saan tehtyä töitä. 

Ihan parhain hetki aamulla on aina silloin, kun aurinko nousee. Se on aina yhtä ihanaa, oli sitten kesä tai talvi, ja mielelläni istun silloin ulkona, tupakalla tai edes juomassa kahvia. Yleensä silloin on ihan hiljaista, ohi kulkee satunnainen työmatkalainen tai koiranulkoiluttaja, ja ilma on ihanan raikas.  Noina hetkinä tunnen itseni niin energiseksi, että voisin tehdä mitä vaan! Aamuisin ei kivutkaan vaivaa, jos olen nukkunut alle kahdeksan tuntia, sillä takana ei vielä ole päivän aiheuttamaa rasitusta (tänään kuitenkin poikkeuspäivä myös kipujen suhteen, sillä ylhäällä riekuttu jo ainakin aamukolmesta).

Tämän aamun energianpuuskassa muistin vihdoin tukea tomaatit, joskin hieman epämääräisesti. On tuo kai tyhjää parempi? Apua, en mä ole mikään viherpeukalo, en edes tajua miten nuo on vieläkin hengissä!

Aamupäivisin olisi ihana ulkoilla E:n kanssa. Käydä vaikka pienellä kävelyllä, tai mennä keinumaan, ihan mitä vaan. Kuitenkin, herätys, aamutoimet, n. puolen tunnin leikkituokio ja aamupala - ja päiväunille, kun herätyksestä on kulunut huikeat kaksi tuntia (miten kukaan voi nukkua noin paljon???). Ja kun E herää päiväunilta, on kello jo niin paljon, että mä olenkin jo ihan puhki. Turhauttavaa. Vaivihkaa yritän muuttaa päiväuniaikaa...

Nyt viides kuppi kahvia, ja niitä töitä! Tai jos sulkisikin parin tunnin päässä häämöttävän deadlinen pois mielestä ja pitäisikin pienen pilatestuokion...

Masennuksesta

Toukokuu meni sumussa. Ensin saatoin nukkua kellon ympäri, olla siltikin todella väsynyt ja nuutunut. En jaksanut tehdä päivisin mitään, jumitin vain koneella. Rehellisesti, oli päiviä jolloin en jaksanut edes lähteä E:n kanssa ulos ja ruoka-ajatkin muistin vasta, kun kuulin jonkun ravistelevan syöttötuolia keittiössä.

Sitten en nukkunut pariin viikkoon kuin korkeintaan kolme tuntia yössä. Olin väsyneempi, mutta kuitenkin sisäisesti vähän pirteämpi. 

Viime päivät olen jaksanut paremmin. Olen tehnyt muutakin kun vain jumittanut koneella - olen syönyt, siivonnut, pessyt pyykkiä, ollut E:n kanssa pihalla, ainakin. Se on jo paljon, vaikka monen mielestä se ei ehkä kuulosta miltään. Olen alkanut havahtumaan siihen, mitä ympärillä tapahtuu. Siihen, että myös E oireilee tästä kaikesta - pienesti, mutta kuitenkin. Laitoin ruoka-ajoille taas hälytykset puhelimeen. Ollaan oltu pihalla lähes päivittäin, edes pieni hetki. Ollaan luettu kirjoja ja rakennettu palikkatorneja, ollaan jopa aloitettu pottailu uudestaan ja nyt se taas sujuukin ihan hyvin. 

Missä vauva?

Kyllä, voin myöntää olleeni huono äiti jonkun aikaa. Olen sitä ehkä vieläkin, mutta yritän skarpata, sillä kuitenkin juuri E on se, joka on saanut mut pysymään jotenkuten tolkuissani, nousemaan sängystä aamuisin, syömään. Pelkään, että olen muiden mielestä liian huono äiti, että joku toinen olisi E:lle parempi.

Kyllä, voin myös myöntää olleeni masentunut. Olen sitä ehkä vieläkin, mutta voin päivä päivältä paremmin. Tiedän, että masennuksen on aiheuttanut jatkuvat kivut, ne ovat saaneet mut tuntemaan itseni vieraaksi, ne ovat rajoittaneet mun elämää enemmän kuin terve ihminen pystyy käsittämään, eikä kyse ole ollut vain asenneongelmasta. Tieto siitä, ettei tämä helpota ehkä koskaan, on ollut musertava. Uskon, että alun epätoivo ja itsesäälissä rypeminen ovat osa hyväksymisprosessia. Uskon, että oli suru mikä hyvänsä, se täytyy surra pois ennen kuin voi jatkaa matkaa. Mulla on vielä paljon käsiteltävää itseni kanssa ennen kuin voin olla sinut tämän kaiken kanssa, mutta olen edistynyt ja uskon, että pahin on takanapäin.

Voin lohduttautua sillä, että ymmärsin hyvin nopeasti olevani masentunut, ja hain siihen heti apua. Pilates/ (psykofyysinen) fysioterapia on auttanut mua rentoutumaan, hengittämään paremmin ja kuuntelemaan itseäni. Itsetutkiskelu, vertaistuki ja muutaman hyvän ystävän kanssa puhuminen on auttanut mua ymmärtämään omia ajatuksiani, tunteitani, ymmärtämään että ne ovat normaaleja, että minä olen normaali vaikka olenkin vieras itselleni. Lääkkeet kuitenkin odottavat edelleen apteekissa enkä tiedä, onko niitä järkeä edes hakea - voin paremmin ja sen lisäksi, että se näkyy ulospäin, se näkyy myös mulle itselleni.

Tästä aiheesta ei ole helppo kirjoittaa, sillä tämä kuuluu niihin kiellettyihin aiheisiin, joista ei saa puhua. Minä nyt kuitenkin yritän hieman murtaa tabua oman maineeni ja äitiyteni uhalla, sillä ehkä toivottavasti kaikesta kirjoittamastani on joskus jollekin toiselle apua - ja toivottavasti tämä ei tee hallaa itselleni. Myönnän, että tämän julkaiseminen pelottaa, asiasta puhuminen pelottaa, pelkään tekeväni todella tyhmästi uhmaamalla kirjoittamatonta sääntöä. Kuten ehkä huomaatte, olen jo valmiiksi vähän puolustautunut näissä viimeisissä kappaleissa.

Mun masennus on ollut suurta väsymystä, voimattomuutta ja surua, ei sitä itsetuhoisuutta joksi masennus yleensä kai mielletään, en ikinä tekisi pahaa lapselleni, itselleni tai kenellekään muulle. Tiedän olevani etuoikeutettu, sillä minulla on liuta läheisiä ihmisiä, jotka ovat koska tahansa valmiina auttamaan keinolla millä hyvänsä - jos tuntuu, etten pärjää yksin, voin soittaa heistä kenet tahansa tänne, mihin aikaan tahansa. Voin vaikka soittaa miehenkin töistä kotiin, jos siltä tuntuu. 

Päivän ilostuttajat

Kiloja on karissut vähän turhankin reippaasti. Raskauskiloja tuli silloin hieman päälle 16kg, enkä yrittänyt grammaakaan tiputtaa mutta niin vaan lähti kaikki ja vielä vähän lisääkin. Koska vaatekoko pieneni huomattavasti, suurin osa vaatteista päätyi ystäville ja jäljelle jäävistä vielä yli puolet odottaa epätoivoisesti päivää, jolloin olen taas tarpeeksi iso niihin. Vaatekaupoista löytyy harmillisen vähän vaatetta, joka olisi vaatimaani kokoa (32/ XS). Lastenosastolta kyllä, mutta ensinnäkin niissä on yleensä aivan liian lapsellisia yksityiskohtia makuuni, ja toiseksi olen useimpiin liian pitkä. En myöskään viitsi syytää suuria summia vaatekaappini sisältöön, sillä toiveissa todellakin on saada  sitä massaa vähän lisää. Siispä ilostun suuresti, kun löydän jotain sopivaa, sopivaan hintaan!

Shortsit The Paper Sun/ Nelly.com, kiitokset postimiehelle joka ne toimitti. Ryppyiset, koska silityslauta on muuton jäljiltä luultavasti ulkovaraston perimmäisessä nurkassa eikä huvittunut aloittaa arkeologisia kaivauksia sen takia! 

Myöskin E:n uusi sanayhdistelmä ilahduttaa: kiika - kiija - kitta (koira, kirja, kissa). Ja kakka. Ei tarvitse enää kulkea nenä kiinni toisen pyllyssä, kun neiti ilmoittaa ihan itse, milloin on vaipassa tavaraa.

***

Mies kävi eilen illalla varta vasten tankkaamassa auton, jotta pääsisin tänään hammaslääkäriin. Arvatkaa vaan, lähtikö se aamulla väärällä autolla töihin? No, voin kyllä ihan rehellisesti sanoa ettei yhtään haittaa, vaikka hammaslääkäri siirtyikin parilla viikolla! Vieläkin suu kipeänä viisaudenhampaan poistosta, enkä ole muutenkaan kauhean innoissani yhtään mistään, mihin liittyy sana "lääkäri".

Kohta kuitenkin pilatestunnille. Toivottavasti saan sen myötä takaisin aamuisen energisyyteni ja jaksaisin tehdä tänään vielä töitäkin, sillä en oikeastaan ole vielä edes aloittanut ja deadline painaa päälle...

Kipuhistoriikki

Aiheestahan voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen romaanin, mutta tässä ehkäpä ne oleellisimmat asiat, tiivistettynä:


MARRASKUU 2008

Olin miehen luona yötä, nukuttiin kapeassa sängyssä. Aamulla selkä oli jumissa, illalla Disturbedin keikka ja 3h yhtäjaksoista seisomista. Maanantaina selkä oli niin kipeä etten pystynyt istumaan koulussa, joten menin hakemaan sairaslomaa. Lääkärin mukaan kyseessä oli noidannuoli, joka menisi ohi viikossa - ja vitut. Lopulta olin yhteensä kuukauden sairaslomalla. Pitkien poissaolojen takia mut potkittiin pois kaikilta meneillään olevilta kursseilta, ja olisin saanut potkut koko lukiostakin ellei ihana terveydenhoitaja olisi noussut puolustamaan mua. Palasin kouluun juuri ennen joulua, kun uusi jakso alkoi. Selkä kiukutteli sen jälkeen ajoittain, mutta ei vaivannut sen kummemmin.

HEINÄKUU 2009

Ruisrock, teltassa nukkuminen ja lopulta jälleen Disturbed saivat aikaan saman kuin loppusyksynä, tuomiona oli noidannuoli joka kesti taas kuukauden. Selkä ei tuntunut toipuvan yhtä hyvin kuin ensimmäisellä kerralla, vaan kiukutteli syksyllä aiempaa enemmän. Jonkun aikaa töissä kärvistelyäni katseltuaan isäni soitti tunnetusti hyvälle luottohierojalleen ja antoi luurin mulle. Sovittiin aika, ja parin käsittelykerran jälkeen kivut loppuivat. SI-nivelet olivat olleet lukossa. Parin kuukauden välein kivut palasivat ja katosivat aina kahden käsittelyn jälkeen.

KESÄKUU 2010

Green Dayn keikka, tiesin ettei se ole hyvä idea mutta pakko oli päästä joten varasin hieronnan jo etukäteen. Jessus, ne soitti 2,5h ja päälle muut seisoskelut ja matkat! Kaksi käsittelyä ei riittänyt avaamaan selkää, kolmannen kerran jouduin perumaan rajun flunssan takia. Parannuttuani olin raskaana, eikä ajatus hieronnasta tuntunut hyvältä käsittelyn kovuuden takia.

HEINÄ-ELOKUU 2010 JA RASKAUSAIKA

5. raskausviikon kieppeillä paukahti uudet todella voimakkaat kivut, ja siitä eteenpäin ne pahenivat tasaisesti. Hetken sain helpotusta kylmägeelistä, sen jälkeen tukivyöstä, sitten suihkusta ja kauratyynystä, kunnes oli pakko ottaa särkylääkettä. Lopulta ei edes maksimiannostus panadolia ja kolmen tunnin suihku riittänyt. Kävin kipujen takia lääkärissä pari kertaa, ja kivut luokiteltiin liitoskivuiksi ja normaaleiksi (!!) raskausajan selkäkivuiksi. Äitiyspoliklinikan lääkäri antoi ymmärtää ettei minun olisi ikinä pitänyt hankkiutua raskaaksi jos en kerran kestä pientä (!!!) kipua. Kivulle lähinnä naureskeltiin ja koin, että mut leimattiin kipua kestämättömäksi huomionhakuiseksi nynneröksi vähän kaikkialla.

Pienikin liikunta vain pahensi kipua, ja oikea lonkka oli kävelyn jälkeen ihan tulessa, etenkin raskauden loppupuolella. Yöunetkin meni. Salaa toivoin, että vauva syntyisi heti, kun eloonjääminen ei olisi enää niin epävarmaa. Ajaessani äitiyspoliklinikalta kotiin silmät sumeina mietin, ajaisinko päin seinää, ihan hiljaa vain jotta synnytys olisi pakko käynnistää tai jotain. Lopulta rv 37 kieppeillä kivut loppuivat kuin seinään - jälkikäteen fysiatri selitti, sen olevan hyvin tyypillistä, että raskaudesta johtumattomat kivut väistyvät tieltä synnytyksen lähentyessä - ja sain nauttia raskaudesta jopa kuukauden, kun tyttö syntyi vasta rv 41+3. 

TOUKOKUU 2011

Kolme viikkoa synnytyksen jälkeen kivut palasivat rajuina. Kävin 2 kertaa hierottavana, mutta toisin kuin ennen, kivut pahenivat molempien kertojen jälkeen. Varasin itku kurkussa ajan yksityiselle ortopedille, joka ensimmäisenä kaikista lääkäreistä ymmärsi tilanteen vakavuuden - ja ennen kaikkea todellisuuden. Hän laittoi lähetteet magneettikuvauksiin ja fysiatrille julkiselle puolelle ja määräsi mut liikuntakieltoon kunnes selviäisi mikä kivut aiheuttaa. 

ELOKUU 2011

Kipujen syyksi paljastui iso prolapsi (=välilevynpullistuma), fasettiartroosi (=fasettinivelten nivelrikko?) ja ikääni nähden poikkeuksellisen kulunut lanneranka (vastaa 40-vuotiaan lannerankaa, itse olin tuolloin 21v). Kävelyn aiheuttamat kovat lonkkakivut olivat johtuneet pois paikoiltaan olleesta lantioluusta, jonka fysiatri manipuloi heti paikoilleen. Kuukauden päästä kontrollikäynti, jolloin todettiin myös yliliikkuvat nivelet ja skolioosi. Fysiatri varoitteli, että välilevynpullistuman arpeutuminen tulisi viemään mulla normaalia kauemmin, sillä olen pitkä, hoikka ja hentoinen ruumiinrakenteeltani, ja että ortopedi tuskin mielellään sitä leikkaisi, sillä ruumiinrakenteeni ja yliliikkuvien nivelteni takia leikkaus olisi haastavampi ja toipuminen hitaampaa. Sain luvan alkaa liikkumaan varovaisesti. Ensin uinti, sitten pilates ja myöhemmin aloitettavaksi vielä jooga. Kävin uimassa kerran, ja se tuntui hyvältä. En mennyt uudestaan, sillä psyykkiset oireet painoivat päälle ja ajatus uimapuvussa kekkaloimisesta tuntui yksistään ahdistavalta.

Voin vain arvailla, mitkä noista vaivasivat jo ennen raskautta, mitkä tulivat raskausaikana, mitkä vasta synnytyksessä. Hyvin voisi kuvitella, että nivelten ja lannerangan kuluma on tullut vuosien myötä, mutta minulle ei niitä elettyjä vuosia kuitenkaan ole niin paljon kuin useimmilla kohtalotovereilla. Voisiko raskaus ja yliliikkuvat nivelet todella aiheuttaa niin paljon muutoksia? Mikä sai aikaan pullistuman, lantioluun sijoiltaan menemisen - hyvin voisi syyttää synnytystä, mutta entä kun oireet viittaavat siihen, että ne vaivasivat jo ennen sitä?

JOULUKUU 2011

Olin äreä, lyhytpinnainen, ruokahalu katosi ja laihduin 5kg lyhyessä ajassa (jollekin toiselle pieni pudotus, minulle iso). Nukuin huonosti, olin allapäin - tunnistin oireet jo ennen kuin tunsin itseni masentuneeksi, joten tavallaan osasin odottaakin sitä. Oloa helpotti tieto, että pitkittynyt kipu ihan tutkitusti aiheuttaa masennusta - se siis jossain määrin kuuluu taudinkuvaan. Toisaalta mietin paljonkin, olenko vain poikkeuksellisen heikko ihminen, kun annoin kivun päästä niskan päälle? Eristäydyin muista, en muutamaan kuukauteen nähnyt juuri ketään ja mietin, miten paljon paremmin mies ja lapsi pärjäisivät ilman minua. Kipu tuntui musertavalta. Fysiatri laittoi lähetteen ortopedin leikkauskonsultaatioon, sillä kivut olivat pahentuneet ja pitkittyneet. Siinä vaiheessa, kun konsultaatioon pääsin, kivut olivat taas helpottaneet ja leikkauspäätös oli kielteinen, sillä ei ollut mitään mitä leikata.

HELMIKUU 2012

Tyttö oppi kävelemään ja mun kivut ja psyykkiset oireet helpottuivat sen myötä. Olin kuin uudestisyntynyt, oma hyväntuulinen itseni ensimmäistä kertaa kuukausiin ja voi, miten mahtavalta se tuntuikaan!

HUHTIKUU 2012

Muutto uuteen asuntoon. Mä en juurikaan osallistunut kantamiseen, mutta kipu nosti taas päätään. Olin ehtinyt jo luulla pahimman olevan ohi, joten luonnollisesti petyin ankarasti. Eräänä iltana katselin kaikessa rauhassa tv:tä, kun oikeasta jalasta lähti tunto. Jalka ei kantanut moneen päivään kunnolla ja käveleminen oli vaikeaa. Terveyskeskuslääkäri laittoi kiireellisen lähetteen fysiatrille ja antoi piikillä tuhtia kipulääkettä. Fysiatri taas laittoi kiireellisen lähetteen hermoratatutkimuksiin. Hermoratatutkimuksissa ei kuitenkaan löytynyt mitään, vaan kivun laatu ja kipupiirrokset viittasivat siihen, että löysä sidekudos päästäisi jonkin palikan (nikaman kenties?) painamaan hermoa ja siten aiheuttaisi tunto-ongelmat ja kovat hermokivut oikeassa ja satunnaisesti hieman pienemmässä mittakaavassa myös vasemmassa jalassa. Kuulemma prolapsiin viittaavaa kipua ei enää ollut, mikä maalaisjärjellä ajateltuna tarkoittanee sitä, että välilevynpullistuma on kuitenkin arpeutunut, varmaankin silloin alkuvuodesta kun kivut hellittivät hetkeksi? Eihän siinä kestänytkään kuin vuosi (vrt. normaalisti arpeutuu alta puolen vuoden, ja jos ei niin sitten leikataan, mikäli olen ymmärtänyt oikein). Ja ilmeisesti fasettiartroosiakin on kahdessa eri kohdassa? Niin mä vaan opin koko ajan lisää vammoistani.

Nyt oikea jalka toimii paremmin, tunnottomuutta ei ole enää juurikaan ollut ja tuntuu, ettei se olisi enää edes niin hutera - en tiedä miksi, mutta jotenkin yhdistän tämän mielessäni pilatekseen. Hermokipua kuitenkin on edelleen, lähes taukoamatta, aina pakarasta nilkkaan asti. 


Ja jotta vältyttäisiin siltä romaanilta edes melkein kunnialla, vedän rajan tähän ja palaan aamulla löpisemään, luultavasti jotain paljon pinnallisempaa tämän vastapainoksi!


Ps. Pahoittelen töistä omaksuttua, pitkäveteistä ja vaikeaselkoista kapulakieltä. 


Pps. Joku tämän varmaan on joskus ennenkin lukenut?

Mistä on kysymys

Edellistä blogia kirjoittaessa tulin sörkkineeksi kepillä jäätä, sillä en tiennyt, ettei pahoinvoinnista saa puhua. Monille tutuille oli suorastaan myrkkyä lukea, että minuun sattuu - kerroin arkielämästämme, kipujen vaikutuksesta siihen, ja se oli väärin, sillä se oli ruikuttamista ja suorastaan huomiohuoraamista. Pitäisi vain purra hammasta ja kiillottaa sädekehää kaikessa hiljaisuudessa, mutta minusta ei ole siihen. Mun täytyy ulkoistaa ajatukseni jotta voin sisäistää ne, hyväksyä kivun ja löytää tasapainon sen kanssa elämiseen. Siitä tässä on kyse, henkisestä kasvusta ja itsensä hyväksymisestä kaikkine vikoineen.

Olen luonteeltani melko rönsyilevä enkä ikinä malta pysyä aiheessa. Tulen jauhamaan myös kaikesta muustakin, sillä olenhan paljon muutakin kuin kipuilija.

Olen äiti, lapseni on vuoden ja kahden kuukauden ikäinen hurmaava hymytyttö, joka on keskimäärin aina iloinen. Kulkekoon hän täällä nimellä E, en usko että tulette koskaan täältä hänen koko nimeään lukemaan. Ette myöskään tule näkemään hänestä tunnistettavia kuvia, sillä myönnän olevani hieman hysteerinen äiti ja haluan varjella hänen yksityisyyttään. Vaikka E on minulle koko maailma, tulette varmasti lukemaan enemmän mietteitä äitiydestä kuin itse lapsesta.

Olen myös vaimo, enemmän ja vähemmän onnellisesti naimisissa E:n isän P:n kanssa, aina toukokuusta 2011 asti. Yhdessä olemme olleet marraskuusta 2008. P ei myöskään tule esiintymään täällä kuin korkeintaan sivulauseessa - en aio ruotia parisuhdettamme ja sen mahdollisia ongelmia täällä, sillä ne eivät oikeastaan kuulu muille. Vaikeudet joko erottavat tai yhdistävät, se on jokaisen itse päätettävissä. Me olemme päättäneet, että vaikeudet yhdistävät, mutta ei ole helppoa muistaa sitä aina.

Näpertelen, shoppailen, sisustan, keräilen kaikkea vanhaa, harrastan pilatesta, syön Ben&Jerry'siä, pohdiskelen syntyjä syviä, yritän opetella ekologisemmaksi, haaveilen muutosta maalle ja haukun autoani säännöllisesti. Nurkissa meillä pyörii jos jonkinmoista menopeliä ja pari nelijalkaistakin.

Tämä on tarina kroonisesta kivusta, sen hyväksymisestä, tasapainon löytämisestä ja kaikesta mikä saa sen unohtumaan.