Kelpaamattomuus

Vihdoin ja viimein Kela päätti sairauspäivärahasta. Anomus hylättiin, sillä en ole työkyvytön - ainakaan ennen kuin toisin todistetaan. Kelan asiantuntijalääkäri haluaa itse tutkia, Turussa kaksi viikkoa ennen kun sairausloma loppuu. Anteeksi vaan mutta en nyt oikein ymmärrä mitä järkeä tuossa on - ensinnäkin, Turkuun on aika paljon pidempi matka kuin pystyn matkustamaan ja se myös lukee ihan jokaikisessä paperissa, ja toiseksi, jos en ole työkyvytön sen perusteella, mitä tilanne oli sairausloman alussa eli kaikkein huonoimmillaan, miten ihmeessä olisin sitä puoli vuotta levänneenäkään? Vituttaa mennä, koska tulen reissusta tosi kipeäksi, lisäksi varmaan leimaavat mut mielisairaaksi anorektikko-teeskentelijäksi eivätkä siltikään anna rahaa mutta pakko se on kai edes yrittää.

Niin tyhmältä kuin tämä varmaan kuulostaakin, romahdin ihan totaalisesti kun luin Kelan kirjeen, otin päätöksen henkilökohtaisena ihmisoikeusloukkauksena ja itkin koko päivän. Olin juuri kadottanut työllä ja tuskalla lihotuista viidestä kilosta neljä ja palannut takaisin lähtöpisteeseen, itsetunto ja taistelutahto jo valmiiksi pohjamudissa, miettinyt ja murehtinut koko joulukuun maailman menoa ja siis muutenkin aika herkillä, eli älkää naurako siellä ruudun toisella puolen. Olin viikkokaupalla potenut suurta ahdistusta, sillä koin (koen) sairaana ihmisenä olevani yhteiskuntakelvoton hylkiö, kaikkien vihaama loinen joka elää toisten maksamilla verorahoilla ja makaa perse homeessa kotona samaan aikaan kun pieni lapsi, jonka kuuluisi olla kotihoidossa, on päiväkodissa toisten hoidettavana. 

Olen potenut suurta ahdistusta siitä, että en kelpaa mihinkään. Vaikka olen saanut pahimmat kivut pois, en ole saanut itseäni kuntoon (sitä varten täytyy lihoa, jotta minulla olisi jotain, mitä muuttaa lihaksiksi jotka tulevat selkärankaa, ja olen kyllä ihan tosissani yrittänyt). En ihan oikeasti ole siinä kunnossa, että pystyisin palaamaan koulunpenkille, sillä en mistään taukojumpista huolimatta kykene säännölliseen istumiseen juuri ollenkaan vaan tulen jo muutamasta tunnista todella kipeäksi. 

En ole myöskään siinä kunnossa, että voisin mennä töihin - uskokaa pois, jos vain voisin niin menisin riemusta kiljuen vaikka lapioimaan paskaa talon alle, ansaitsemaan itse oman elantoni - ja vaikka voisinkin, kuka minut ottaisi? Olen ollut kaksi vuotta pois työelämästä, enkä voisi viimeistä puolta vuotta selittää millään muulla kuin sairauslomalla. Eikä kukaan halua ottaa työntekijää, joka on ollut juuri pitkällä sairaslomalla, etenkään jos hän on edelleen sairas ja jää mahdollisesti pian uudelle sairauslomalle. 

En voi hoitaa lasta kotona ja nostaa kotihoidontukea, sillä täysipäiväinen lastenhoito ottaa fyysisesti todella koville ja vetää minut äkkiä niin huonoon kuntoon, etten pian kykene nousemaan sängystä, tarjoamaan lapselle säännöllistä päivärytmiä ruoka-aikoineen ja ulkoiluineen, virikkeistä ja leikkiseurasta puhumattakaan. Siitä olisi lapsen etu kaukana, ja vaikka se kirpaiseekin etten kelpaa edes kunnon äidiksi, E on elämäni valo ja haluan hänen parastaan. Valitettavasti 3-4 päivää per viikko päiväkodissa puolipäiväisenä on hänelle ja minulle parempi, ja jaksan loppuviikon hänen kanssaan oikein mainiosti. 

Ymmärtänette siis, että olen varsin kiperässä tilanteessa, sillä mieheni tulot eivät riitä yksinään meitä kunnolla elättämään vaikka olemme tinkineet kaikesta ja venyttäneet euroja oikein olan takaa. Valitettavasti vaan minunkin täytyisi saada edes jotain tuloja, edes parisataa kuussa. Ja nyt Kela sanoo, etten kelpaa edes sairauslomalle (ihmettelenpä vaan sitä, että kuka muka sitten kelpaa), ette uskokaan miten turhalta se saa minut tuntemaan itseni! Minun kaltaisia ihmisiä ei pitäisi olla, jokaisen työikäisen pitäisi kyetä elättämään itsensä. Vaan jos siihen ei kykene, mikä neuvoksi?

Muutaman päivän itseäni keränneenä alan pikkuhiljaa löytämään jo jonkinlaista taistelutahtoa taskun pohjalta ja miettimään, mitä tässä voisi tehdä. Onko ideoita? (huoraamaan en ala, turha edes ehdottaa, koska ensinnäkin, kukaan ei halua panna luurankoa ja  toiseksi, näillä kivuilla se seksikään ei aina ole ihan itsestäänselvää, ja silloin kun siihen pystyy, haluan ensisijaisesti nauttia siitä aviomieheni kanssa).